Sisäisiä muutoksia!

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut aika kamalasti asioita. Osa ihan hyviä juttuja, mutta osa myös todella ikäviä asioita. Juttuja, mitä en koskaan ajatellut joutuvani kokemaan. Tai enemmän ehkä niin, että en uskonut lasteni joutuvan kokemaan. Kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin itse haluisi. On vaan luovuttava vanhasta ja aloitettava jotain uutta. Ehkä vielä parempaa kuin se entinen?

Minulla olisi kaikki edellytykset olla katkera, vihainen ja ihmisiin luottamuksensa menettänyt ihminen. Välillä niitäkin tunteita toki tulee pintaan. Kun kerran on hyvin läheisen ja aina maailman luotettavimpana pitämänsä ihmisen suunnalta luottamuksensa menettänyt, ei ole helppoa luottaa kehenkään muuhunkaan. Ajattelen kuitenkin, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi katkeruuteen ja itsesäälissä rypemiseen. Ainakin nämä tapahtumat ovat opettaneet elämään hetkessä. Kuulostaa kliseiseltä, mutta on kyllä omalla kohdallani tullut konkreettisemmaksi viime aikoina. En enää mieti, että "sitten kun lapset on isompia, teen sitä ja tätä" tai "sitten kun opinnot on ohi, minulla on joskus aikaa" jne. Yritän ainakin kovasti nauttia ihan joka päivästä ja hetkestä. Hetken hiljaisuudesta ja rauhallisesta aamiaisesta ennen lasten heräämistä, auringonpaisteesta, ystävistä, läheisyydestä, linnunlaulusta, siitä kun lapset makoilevat illalla kainalossa kertomassa päivän tapahtumista ja siitä kun he halaavat ja kertovat rakastavansa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa! Voisiko oikeastaan asiat olla paremmin?

Jos kerrankin osaisi olla kiitollinen siitä, mitä on, eikä surisi sitä, mitä ei ole. Elämä voisi olla paljon onnellisempaa!