Kärsimysviikon viettoa teemaan sopivalla tavalla

Viime postauksesta on kulunut tovi, koska elämä on joskus melko kiireistä. Kiireen keskellä pitäisi kuitenkin muistaa huolehtia kropastaan, ettei käy näin:

Laihat ovat eväät olleet viime päivinä. Yli viikon kestänyt yläselkäjumitus, päänsärky ja näiden seurauksena pahoinvointi saivat lääkkeitä (ja lääkäreitä) viimeiseen saakka välttelevän naisen antautumaan. Ravinnon ollessa lähinnä kipulääkkeitä ja pääsiäisherkkuja, ei ole tehnyt mieli liikahtaa sohvalta minnekään. Sen huomaa välittömästi olotilassa. Motivaatio liikkumiseen on ollut aika lailla vähissä, kun joka paikkaan särkee ja olo on surkea. Mikähän siinä on, että silloin myös kaapissa olevat suklaat ja lakut vetävät magneetin lailla puoleensa? No eipä sillä, muun ruokahalun ollessa tasoa nolla, paino on laskenut herkutteluista huolimatta.

Tänään otin itseäni niskasta kiinni. Oikeastaan jo aika paljon teki tänään mieli lenkille. Juoksemaan! Ei se juoksu mitenkään hirmu mukavalta tuntunut enää loppumatkasta, mutta juoksin silti. Mutta se voittajafiilis perillä! Se on jotain, mikä saa kerta toisensa jälkeen vetämään lenkkarit jalkaan. Kunnon hikilenkki, lämmin suihku ja sen jälkeen villasukat ja rennot vaatteet päälle. Parhautta!

Tein toissa viikolla löytöjä Luhdan outletista. Ostin tuulitakin (lasten kokoa) hintaan 19.90, bikinit 2 euroa ja kivan collegepaidan 15,00.

Kivaa uutta kevääksi ja kesäksi. Ja ehkä ensi talveksi? ;) Pientä matkakuumetta taitaa olla.



Olen ollut kahden vaiheilla Pullukka Runille ilmoittautumisen suhteen. Hieman pelottaa polven kestävyys. Tänä vuonna lyhyempi reitti on 10 km. Tapahtuma oli viime vuonna niin mukava, että mieli kyllä tekisi osallistua. Täytyy kuulostella tuon oikean polven kestävyyttä juoksun suhteen. Joka tapauksessa syksyllä on tarkoitus osallistua Lopella järjestettävälle Poronpolulle. Matkana kuulemma 24 km. Valittavana tuolla on 5 km, 13 km, 18 km, 24 km ja 30 km reitit. Päätös reitistä tehtiin puolestani ja minä hullu suostuin sen kummempia miettimättä! No, jos toiset juoksee maratonin, niin kai minäkin nyt yhden 24 km selvitän.

Vaikka tämä viikko on mennyt hiukan alavireisesti kipuilujen takia, on hyvä fiilis! On tavoitteita, haaveita ja kaikenlaista muutakin uutta elämässä.


Ja loppuun hyvän mielen biisi yhdeltä mun suosikkiartistilta. :)

Litteä vatsa, parempi mieli!

FODMAP-ruokavalio toimii. Olen nyt toista viikkoa noudattanut täysin gluteenitonta ruokavaliota ja karttanut myös muita vatsalleni sopimattomia ruokia. Taas osaa arvostaa sitä olotilaa, kun on ihan normaali olo! Vatsa on litteä ja turvotus poissa. Vielä pari viikkoa sitten en olisi voinut ajatella laittavani vartalonmyötäistä toppia päälleni, mutta nyt kehtaa taas!

Tänään kävin pitkästä aikaa juoksemassa lenkin. Pakko myöntää, että tunne oli ihana! Loska on poissa ja kadut alkaa täällä päin Suomea olla kuivia. Juostessa tulee sellainen hirmu vapaa fiilis. Varmaan lehmillä on sama fiilis, kun ne pääsevät talven jälkeen navetasta laitumelle. :)

Vielä on helmikuu ja tuntuu jo keväältä. Päivät ovat pidentyneet ja aurinko lämmittää selkeästi silloin, kun se sattuu paistamaan. Mun parvekkeella alkaa kohta kesä. Viime vuonna otin bikineissä aurinkoa maaliskuussa. Aurinkoisia kelejä ja bikinikautta odotellessa oli pakko koittaa, että miltä ne bikinit mun päällä nykykunnossa näyttävät.

No ei pahalta ollenkaan, vaikka itse sanonkin. Ehkä omalla parveella ainakin kehtaa bikineissä aurinkoa ottaa.

Monet viime päivitykset ovat liittyneet ruokaan, mutta pakko silti tähänkin päivitykseen laittaa vielä pari ruokakuvaa. Eilen töihin ajellessa radiossa keskusteltiin siitä, miksi ihmiset ottaa ruuistaan kuvia jakaakseen ne somessa. Minun mielestäni on tosi inspiroivaa katsella muiden ruokakuvia ja niiden perusteella monesti saan uusia ideoita omiin ruokiini. Sitä paitsi ruoka on kaunista. Syön mielelläni kaunista ruokaa. Usein pätee myös se, että kaunis ja värikäs ruoka on terveellistä. Kebab ranskalaisilla tai nakkiperunat ei vaan näytä kovin kauniilta.

Mun värikäs ja herkullinen lounas.

Jälkkäriksi kookos-chia-vanukas.

Seuraava postaus tulee olemaan puuro- ja vanukasaiheinen. Joku erehtyi sanomaan minulle, että kaurapuuro on tylsää syötävää. Katinkontit! Kaurapuuro on luovuuden lähde. Miten olisi suklainen kookoskaurapuuro, pina colada-puuro (nimi viittaa ananakseen ja kookokseen, ei rommiin) tai porkkanakakkupuuro? Puuron ei tarvitse olla tylsää!! Siihen voi lisätä mausteita, marjoja, hedelmiä, kasviksia ja sen voi keittää veden sijaan vaikkapa kookosmaitoon tai mantelimaitoon. Näistä lisää lähipäivinä.

Turhautumista, tavoitteita ja tuloksia

Kaikilla on varmaan kausia, kun ei oikein mikään kiinnosta. Normaalisti pidän itseäni positiivisena ihmisenä, joka löytää synkimmistäkin asioista ne valoisat puolet. Enkä nytkään koe elämääni mitenkään kurjaksi, mutta turhautuneisuus on varmaan oikea sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaa.

Viime talvena ja keväänä olin täynnä energiaa. Oli hauskaa tavata uusia ihmisiä ja oli jokin päämäärä kaikessa. Tavoitteeni oli oppia nauttimaan juoksemisesta, saada opintoja suoritettua hyvällä tahdilla ja ehkä myös löytää hyvä kumppani elämää jakamaan. Oli myös joitakin ammatillisia tavoitteita ja näkemys siitä, mihin opinnoissani tähtään. Noista jutuista näyttää toteutuneen tuo ensimmäinen, muut tavoitteet ovat enemmän tai vähemmän karahtaneet kiville tai polkevat pakoillaan eikä oikein energiaa niiden asioiden muuttamiseen edes tällä hetkellä ole. Missä on motivaatio? Into? Jotain radikaalia muutosta kaivattaisiin nyt!!

Jotkut aamut ovat aikaisen heräämisen arvoisia!

Huomaan olevani tyytymätön siihen, että elämä on tällä hetkellä niin kesken. On ihan hirveästi avoimia asioita, joihin toivoisi jotain pikaista ratkaisua. Pitäisi pystyä nauttimaan myös matkasta eikä odottaa ainoastaan perille pääsyä. Pitäisi myös pystyä nauttimaan talvesta eikä odottaa vain kesää! :)

Lupasin joulukuussa, että laitan itsestäni jonkun kokovartalokuvan kuukausittain blogiin, niin että ainakin itsellä säilyy motivaatio pysyä kunnossa. Aloin miettiä, että onko uudistuneet elämäntavat enää kiinni ulkoisesta "paineesta" pysyä kuosissa. Tulin siihen tulokseen, että eivät! Ensin kuitenkin ne kuvat, koska lupasin.

Nämä peiliselfiet on aina yhtä noloja...

Huomaan nyt, että kun olen jo pitkään syönyt puhdasta ja ravitsevaa ruokaa, osaan paremmin kuunnella oman kropan viestejä siitä, mitä ravintoa se vaatii. Joskus tekee mieli syödä enemmän hiilihydraatteja ja se luultavasti on elimistön viesti siitä, että niitä silloin tarvitaan. Joskus myös iskee pakottava tarve saada esimerkiksi appelsiinituoremehua, vaikka en normaalisti mehuja juo. Talvella tekee mieli erilaisia ruokia kuin kesällä ja siihen on luultavasti ihan fysiologiset syynsä. Kesällä enemmän tuoreita kasviksia ja kylmiä ruokia, kun taas talvella syön kasvikseni mieluiten lämpiminä.

Silloin kuin vielä elin roskaruualla ja karkilla, en tällaisia viestejä kuullut. Minulla ei myöskään ollut mitään käsitystä niistä energiamääristä, mitä söin. Ihmettelin vaan, että miksi lihon, vaikka en oikeastaan syö mitään. Uskon, että oikean ravinnon puute sekoittaa ihmisen luontaisen kyvyn säädellä syömisiään.

Parasta pikaruokaa!

Ennen palkitsin itseni ruualla. Jos oli ollut rankka päivä, niin ansaitsin illalla mielestäni herkkuja. Jos oli ollut tosi mukava päivä, niin pitihän sen kunniaksi myös herkutella. Nyt tuo ajattelumalli tuntuu todella kaukaiselta. Toisaalta huomaan tunteiden vaikuttavan edelleen syömiseeni jossain määrin, mutta päinvastaisella tavalla. Kun on stressiä tai muita murheita, ei tee mieli syödä mitään. Paras lääke ruokahaluttomuuteen on syöminen. Muutaman päivän kun pakottaa itsensä syömään kunnollista ruokaa säännöllisesti, niin ruokahalu palautuu ja olo paranee jo sillä.

Nyt yritän potkia itseni tästä jumitusturhautumis-olotilasta yli ja alkaa tekemään jotain omien tavoitteiden selkeyttämiseksi ja niiden saavuttamiseksi! Ensimmäinen toimenpide tänään voisi olla itsensä raahaaminen ulos. Siellä paistaa aurinko!

Kun ei sovi muottiin

Vielä muutama vuosi sitten vaateostoksilla käynnin jälkeen tuli tunne, että viikkoon ei tarvitse syödä muuta kuin salaattia. Nyt kun kävin vaateostoksilla, marssin kaupasta suoraan ostamaan ruuaksi pizzan ja jälkkäriksi suklaata! Koon 34 hame pyörii päällä eikä pienempiä kokoja ole tarjolla (ainakaan tämän paikkakunnan kaupoissa). Voi sekin ärsyttää aika paljon. Melkein joka vaatekaupassa on nykyisin "Great girls"-osasto, mikä sinänsä on hienoa. Mutta pitääkö pienikokoisten ostaa vaatteensa lasten/nuortenvaateosastolta?? Yritin eilen tehdä tilausta Lindexistä, Kappahlista, Ellokselta ja Halensilta. Jäi yrityksen asteelle, koska en millään sovi siihen muottiin, johon naisen pitäisi sopia. Joku voi ajatella, että hölmöä valittaa tämmöisestä asiasta, mutta ei paljoa hymyilytä, kun kaupasta ei oikeasti löydy yhtäkään sopivaa vaatekappaletta.

Joskus on ihan kivaa pukeutua vasemmanpuoleisten kuvien tavalla. Rehellisyyden nimissä oikenpuolimmainen kuva vastaa paremmin mun todellisuutta. :)

Vaikka koon 34 hame pyöri päällä, ostin sen silti. Pizzan syönnin jälkeen se oli jo paljon parempi.

Pikkuisen houkuttaisi vetää aiheesta tyylikäs aasinsilta siihen, että elämässä ei aina muutenkaan sovi muiden ihmisten (ja itsensä) asettamaan muottiin. Aivan liikaa energiaa kuluu siihen, että yritetään täyttää tietyt normit ja kriteerit ja miellyttää muita. Mitä muut ajattelee ja toiminko niin kuin minun toivotaan toimivan? Aika harvojen elämä menee kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tulee kriisejä, joiden tiimellyksessä joutuu toteamaan, ettei kaunista ulkokuorta pysty pitämään yllä. Kun ei vaan voi hallita toisten elämää eikä oikein edes omaansa, niin on parempi olla rehellisesti sitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään. Kovaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan.

 

Huomion hakemista ja heruttamista

En tiedä, miten muissa kulttuureissa on asian laita, mutta meillä täällä Suomessa itsensä esille tuominen on äärimmäisen paheksuttavaa. Jos joku käyttäytyy tietyllä tavalla, sanotaan, että "se hakee vain huomiota." Miksi ihmiset hakee huomiota? Siksi, että jokainen tarvitsee sitä ja jos sitä ei ympäristöstä muuten saa, niin sitä pitää jollain tavalla hakea! En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei kaipaisi huomioimista, kehuja ja hyväksyntää. Huomion osoittaminen toiselle ei ole itseltä pois, mutta silti se tuntuisi olevan meille suomalaisille huomattavan hankalaa.

Aloin kirjoittaa tätä blogia osittain ihan itsekkäästä syystä. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään tunteita ja asioiden julki tuominen helpottaa omaa oloa valtavasti. Kun on toisten edessä avoin ja rehellisesti sellainen kuin on, ei jää mitään peiteltävää, salattavaa tai hävettävää. Enkä kiellä, etteikö positiivinen palaute ja blogin kautta saatu huomio olisi hivellyt jätetyksi tulemisen myötä kolauksen saanutta itsetuntoa. Päätarkoitus blogin kirjoittamisella kuitenkin on ollut ja on edelleen rohkaista muita elämäänsä tyytymättömiä muuttamaan sitä. Jokaisella on siihen mahdollisuus.

Siinä teille parit herutuskuvat ja vielä (olemattomien) lihasten pullistelua kaupan päälle. :)

Jos on vähäänkään seikkaillut sosiaalisessa mediassa, tietää, mitä tarkoitetaan herutuskuvilla. No sitä, että otetaan itsestä kuvia, ladataan ne nettiin ja kalastellaan hastagien avulla kuvalle tykkäyksiä. Eli yksinkertaisesti ilmaistuna haetaan huomiota. Miten ennen on selvitty ilman selfieitä, seuraajia ja tykkääjiä? Vai ovatko ihmiset tulleet riippuvaisemmaksi huomiosta? Sosiaalinen media on luultavasti tehnyt meistä kaikista sitä käyttävistä ihmisriippuvaisempia. Haetaan hyväksyntää omille mielipiteille ja halutaan näyttää itsestämme ne parhaimmat puolet. Kunhan nyt edes joku tykkää mun kuvasta,  tunnen oloni hyväksi ja jos siitä tykkää 20, niin minähän olen suorastaan rakastettu!

Virtuaalisessa maailmassa on helppoa "tykätä" ja antaa kehuja. Voitaisiinko ottaa tavoitteeksi, että annetaan huomiota ystäville, läheisille tai vaikka vähän vieraammillekin ihan pyytämättä? Jokainen ihminen on huomion arvoinen ja jokainen sitä tarvitsee. En usko, että kukaan pahastuu kehuista tai menee niistä piloille.

Ja loppuun vielä erityismuistutus tyttöjen isille. Muistakaa kehua tyttäriänne ja antaa ihailua heille joka päivä! Jos ihailua ei omalta isältä saa, niin teini-iässä sitä haetaan kipeästi muualta. Tutkittu juttu.

Vesisateessa juoksua, nakkikeittoa ja bling blingiä

Nyt tuli kyllä sellainen otsikko tälle tekstille, että ihan itseäkin pisti hymyilyttämään. Tokihan on hyvä omille jutuilleen pikkuisen hymyillä siltä varalta, että ketään muuta ei ne hymyilytä.

Viikko on vierähtänyt vauhdilla ja paljon on kaikenlaista siihen mahtunut. Kävin työhaastattelussakin eilen. Säät ei oikeen ole olleet houkuttelevat lenkkeilyyn, mutta pari pakotettua lenkkiä olen sentään tälläkin viikolla tehnyt. Tiedetään, se on aika vähän. Pimeät illat, vesisade ja koleus ei vaan kertakaikkiaan houkuta lähtemään tonne pihalle! Mutta kun vetää puoliväkisin itsensä kanssa kamppaillen lenkkivaatteet päälle, niin kyllähän se mukavaa on. Tänään mietin sitä fiilistä, mikä juoksusta tulee. Millä tavalla sitä voisi kuvata? Mulle tuli mieleen sellainen kuvailu, että juostessa tuntee olevansa enemmän elossa! Kuulostipa dramaattiselta. En osaa sitä sen tarkemmin selittää, mutta tunne on hieno.

En viitsi kuvaa enää tästä suurentaa...Kuvassa siis mun uudet(kaapissa puoli vuotta syksyä odottaneet) juoksuhousut. Tuulen pitävät ja takana avaimille kätevä tasku, jota tässä siis yritin kuvata.

Syömisten suhteen on viime aikoina ollut aika perusmeininkiä. Riisiä, tonnikalaa, jauhelihaa tai kanaa. Tai kaurapuuroa, jos ei muu maistu. Viikolla kuitenkin päätin oikein ryhdistäytyä ja tehdä pitkästä aikaa jotain muuta, "tavallista" arkiruokaa koko perheelle. Tyttären päätöksellä tein ison satsin nakkikeittoa. Kuinka ollakaan seuraavana päivänä tyttö tulee koulusta maristen, että koulussakin oli just tänään nakkikeittoa! En ole puoleen vuoteen kyseistä ruokaa tehnyt ja kun teen, niin tietenkin sitä juuri silloin on myös koulussa ruokana. Ei ole eka kerta, kun näin on käynyt. Olisi hyvä aina etukäteen tarkistaa se koulujen ja päiväkotien ruokalista.

Ihanat olohousut!

On kyykättykin vähän.

On mun elämä kyllä aika jännittävää tällä hetkellä. Koskaan ei illalla tiedä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu! Tai no kyllä nyt tietysti vähän voi arvailla, mutta siis ylipäätään. Kaikenlaisia muutoksia on ilmassa. Kun elämä on vähän joka suunnalla "auki", niin kummasti kaipaa sitä tavallista ja tylsää arkea. Kaipa sitäkin taas kerkee jossain vaiheessa elämään ihan kyllästymiseen saakka. Jospa sitä myös silloin osaa arvostaa enemmän.

Perjantain kunniaksi laitoin uudet kolmen euron bling bling-korvikset korviin. Olipas niistä vaikea ottaa kuvaa. :)

Tahdonvoimaa!

Eilen oli lenkkeilymotivaation osalta ehkä nihkein päivä puoleen vuoteen! Olin päivällä päättänyt, että tänään käyn juoksemassa lenkin, vaikka mikä olisi. Pikkuhiljaa alkaa taas laiskuus hiipimään iltojen pimetessä ja nyt mitataan sitä kuuluisaa tahdonvoimaa. Ihan ensimmäinen virhe oli se, että en käynyt juoksemassa päivällä, vaikka mulla olisi ollut siihen mahdollisuus. Iltapäivällä alkoi sataa ja ajatuksissa kieltämättä käväisi peruuttaa hölkkäilyaikeet kehnon säätilan vuoksi. Vaan mullahan on juoksumatto, joten sää ei ole kovin hyvä tekosyy jäädä sohvalle makoilemaan! Toinen paha virhe tapahtui siinä, että menin ottamaan päiväunet. Nukuin yli tunnin ja kun heräsin, niin aika vähän houkutti ajatus juoksemisesta.

Sen verran on kuitenkin nähtävästi pysyvää muutosta elämäntavoissa tapahtunut viimeisen vuoden aikana, että enpäs jäänytkään peiton alle makoilemaan! Ja vähänkös olen ylpeä itsestäni! :)

Pakko oli hiukan psyykata itseään. Aionko oikeasti heti luovuttaa? Kaiken tämän hyvästä olosta hehkuttamisen jälkeenkö olen valmis kaivautumaan sohvannurkkaan ja antamaan periksi? Haluanko takaisin siihen samaan vanhaan olomuotoon? No en todellakaan!! Eilen siis tein juoksumattolenkin ja treenailin myös yläkroppaa. On kyllä aika upea fiilis, kun huomaa itsekin jotain muutoksia kropassaan. Eilen ihailin treenin jälkeen hauiksiani. No eihän mun kädet vielä mitkään hurjan lihaksikkaat ole eikä se ole tavoitekaan, mutta on niissä kai jotain muotoa nähtävissä.

Treenin jälkeiset pullistelut.

Syksy näyttäisi etenevän nyt vauhdilla. Vielä muutama päivä sitten oli kesäiset lämpötilat ja lapset touhusi pihalla t-paidoissa. Tänään meillä satoi hiukan räntää! Vaikka luonto alkaa pikkuhiljaa painumaan talviunille, niin paljon on silti vielä kaikkea kaunista, kun ympärilleen vilkuilee lenkkipolulla.

Maailman noloin äiti tässä hei!

Muistan itse miettineeni joskus alle parikymppisenä, että on tosi noloa, kun hieman varttuneemmat naiset pukeutuvat "muka nuorekkaasti". Silloin päätin, että minä kyllä vanhenen arvokkaasti ja pukeudun ikäiselleni sopiviin vaatteisiin. En tiedä, mitä tarkalleen ottaen silloin ajattelin tuon tarkoittavan.

Olen katsellut valokuvia, joissa olen juuri tullut äidiksi. Kuvissa olen 23-vuotias, mutta pukeuduin kuin mummo! Näytin paljon ikäistäni vanhemmalta. Oma tyyli alkoi pikkuhiljaa löytymään vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Varmaan osansa myös sillä, että kilojen karistamisen myötä tunsin vastaavani ulkoisesti sisäistä minääni. Siis sitä, millaiseksi olin aina tuntenut itseni.

Pidän rennosta pukeutumistyylistä. Usein se tarkoittaa farkkuja, t-paitaa ja tennareita. Tai tätä:

En tuntisi oloani mukavaksi jakkupuvussa. Sellainen pukeutumistyyli ei kuvastaisi yhtään sitä, millaisena itseni näen. Eri asia tietenkin, jos töiden vuoksi on pukeuduttava tietyllä tavalla. Pidän myös juhlista ja pukeuduin mielelläni nättiin mekkoon ja laitan jalkaan ehkä jotkut näistä:

Nyt päästäänkin siihen, että kuulunko nyt itse niihin kolmekymppisiin, joita lukioikäisenä arvostelin? New Yorkissa minua ja ystävääni kyydinnyt taksikuski ei uskonut meitä "näin vanhoiksi". Ja että vielä kahden lapsen äiti! No, nuo kommentit kuulostivat tietenkin vaan mukavilta kohteliaisuuksilta. Mutta tänään sain 8-vuotiaalta tyttäreltäni palautetta pukeutumisestani. "Oliksä tolleen pukeutuneena Helsingissä?!". Vastasin olleeni. Tyttö pyöritteli silmiään ja tuhahti: "Toi farkkutakki ei sovi oikeen sun ikäsille." Johtuisko siitä, että tyttärelläni on samanlainen...Olkoonkin sitten tosi noloa, mutta aion jatkossakin pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joissa tunnen olevani oma itseni.

Mitä ulkoinen olemus meistä viestittää muille? Voiko pukeutumisesta, hiustyylistä tai koruista päätellä jotain ihmisestä? Näytänkö ulospäin siltä, mikä olen? Olen saanut kuulla pariinkin otteeseen, että "et näytä yhtään teologilta!". Miltä teologit näyttää? Onko olemassa joku standardi, miltä tietyn ammattiryhmän tai asian edustajan pitää näyttää? Ehkä on. Koen tärkeäksi näyttää siltä, että kuka tahansa uskaltaa tulla juttelemaan kanssani. Jos joudun itse esim. kysymään neuvoa joltain vieraalta, niin valikoin joukosta sen, joka näyttää helpoimmin lähestyttävältä. Toivottavasti näytän siis itsekin sellaiselta!

Syksy ja uudet haasteet ovat täällä. Liikunnan saralla pimenevät illat ovat minulle se suurin koetinkivi motivaation kannalta. Nyt on se aika, jolloin punnitaan, kuinka kestävällä pohjalla tämä mun uusi elämä on! Jostain luin juuri hyvän vinkin. Kun ei yhtään huvittaisi lähteä lenkille, niin pukee ensin urheiluvaatteet päälle ja päättää vasta sitten, lähteekö vaiko ei! Aivan loistava ohje! Olen itse huomannut, että jo lenkki/salivaatteiden päällepukemisesta tulee fiilis, että nyt tehdään eikä meinata.

Tää maailman noloin äiti lähtee nyt nolaamaan yhden eskarilaisen.

Eniten ärsyttää kaikki!

Tänään on ollut kohtalaisen huono päivä. Heräsin liian aikaisin enkä saanut enää unta, joten päätin nousta keittelemään aamupuuroa. Siihen meni liikaa suolaa. Jos päivän tärkein ateria, aamupuuro, menee pilalle, niin päivä on varmasti pilalla! Näinhän siinä kävi. Alakertaan kömpi pian kaksi todella vihaista viimeisen lomapäivän viettäjää.

Kun sain nuo kärttyiset lomailijat ulkoistettua pihaleikkeihin, päätin ottaa härkää sarvista ja suunnitella ensi syksyn opintoja. Eiköhän vaan kaatunut koko weboodi, josta kursseja olisi päässyt valikoimaan. Ei siis sekään mennyt ihan putkeen. Pojalle sain sentään varattua neuvola-ajan, tosin melkein 3 kk myöhässä. Muisti se on huonokin muisti.

Koko päivän on jotenkin tökkinyt kaikki. Lapset ovat tapelleet, kissa kaatoi vesiastian metsästäessään kärpästä, kauppareissulla lapset jättivät autoon kaiken mukana olleen omaisuutensa samalla, kun minä yritin kantaa ostokset ja kirjaston kirjat sisälle, ja kun pyysin ystävällisesti tuomaan omat tavarat sisään, niin ne toki putosivat eteiseen. Joskus tuntuu, että yksi käsipari lisää voisi olla paikallaan. Tai lisähermot.

Kaiken on kruunannut päänsärky, joka ei lähtenyt edes särkylääkkeillä. Päätin lähteä tekemään pienen juoksulenkin, vaikka mikä olisi. "Mikä" tarkoittaa tässä kohtaa lämpötilaa, joka on kohonnut +30 asteeseen. Lenkki kulki silti oikein mukavasti eikä olo tuntunut mitenkään hurjan tukalalta. Tankkasin aika paljon vettä/laimeaa mehua ennen lenkkiä, joten alkumatkasta se vähän alkoi vellomaan vatsassa, mutta hetken päästä helpotti. Juostessa tulee hiki joka tapauksessa, joten ei oikeastaan ole väliä, onko lämpötila hellelukemissa vai ei. Eri asia toki, jos pidempiä matkoja juoksisi.

Lenkkiselfie

On se vaan ihmeellistä, miten juoksulenkki vaikuttaa positiivisesti mielialaan. Kotiin päästyä ei enää harmittanut yhtään niin paljon! Vähän jopa irtosi hymy kameralle.

Näätkö kuvassa kissan? Siis ihan oikeesti.

Huomenna alkaakin lapsilla koulu. Toinen aloittaa eskarin ja toinen menee jo tokalle luokalle. Mun pienet.

Laitan vielä loppuun biisin, joka koskettaa. Alkuperäisversio on Johanna Kurkelan, mutta tämän esittää Jonnu. Vaikka Johanna Kurkela on yksi suosikkini suomalaisista naisartisteista, niin tämä versio on minusta vieläkin kauniimpi. Riko minut.

Mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)!

Juuri kun olin ajatellut kirjoittaa itsetunnosta, niin huomasin, että samaa aihetta on käsitelty monessa muussakin blogissa. Kirjoitan silti joitain omia ajatuksia asiasta.

Itsetunto sisältää aina ajatuksen siitä, millaisina muut näkee meidät. Usein tämä ajatus on aivan muuta kuin todellisuus. Katseletko itse muita ihmisiä kadulla sillä silmällä, että onpas tuo tyyppi ruma? En minä ainakaan näe ympärilläni rumia ihmisiä vaan näen jokaisessa jotain kaunista. Sen sijaan sen huomaa äkkiä, jos ihminen ei pidä itse itsestään ja häpeää itseään.

Olen myös itse kuulunut tuohon porukkaan, joka ei tunne oloaan omassa kropassaan hyväksi. Varsinkin nuorempana näin itseni lihavana, vaikka painoin saman verran kuin nyt. En siis mitenkään voinut olla lihava, mutta itse tunsin niin. Epäilin myös silmieni olevan harvinaisen rumat. Ja hampaat. Ja liian paksut reidet ja liian leveä takamus. Mitähän vielä? Hiuksetkin olisi voineet olla tuuheammat ja iho kauniimman sävyinen. :D

Raskauksien myötä lihoin ihan hirvittävästi. Olin silloin kuitenkin niin keskittynyt äitinä olemiseen, ettei se edes kauheasti haitannut. Paitsi sitten, kun näin itsestäni otettuja valokuvia. Peilistä onnistuin näkemään itseni paljon hoikempana, mutta valokuvat paljasti karun totuuden. Ryhtikin oli painunut kumaraan joka kuvassa. Kieltämättä olo oli siinä vaiheessa vähän sellainen, että en ikinä pysty enää vartaloani muuttamaan sellaiseksi, että olisin itse tyytyväinen. Pystyin kuitenkin! Eikä se edes vaatinut mitään kamalaa ponnistelua ja kärsimystä. Kyllä, ihan rehellisesti sanottuna, se vaikutti paljon itsetuntoon positiivisesti. Ei niinkään se, miltä näytin vaan se tunne siitä, että pystyi tekemään muutoksen. Hyvä minä!

Voisin löytää (ja löydän) näistä kuvista monta asiaa, mistä en itsessäni pidä. Löydän kuitenkin myös aika monta hyvää puolta. :)

 Sen jälkeen on tapahtunut monia asioita, jotka ovat parantaneet itsetuntoa. Mutta myös tapahtumia, jotka olisi voineet tehdä todellista tuhoa itsetunnolle. Kärjistetysti ilmaistuna eihän se kovin mieltä ylentävää ollut tulla vaihdetuksi toiseen. En kuitenkaan jäänyt pyöriskelemään siihen ajatukseen, vaan päätin päin vastoin näyttää (lähinnä itselleni), että pystyn mihin vaan! Itsensä voittaminen asioissa, joita ei ikinä uskonut pystyvänsä tekemään, on opettanut arvostamaan omaa kroppaansa. Kuinka hyvin se oikeastaan toimii ja mihin kaikkeen se venyy! Juostessa tuntee itsensä vahvaksi ja hyväksi. Tunne siitä, että jaksaa ja pystyy on jotain todella hienoa.

Olen huomannut, että kiinnitän nykyään paljon vähemmän huomiota siihen, mitä kuvittelen muiden ajattelevan minusta. Yhtenä isona tekijänä on varmasti se, että TUNNEN oloni hyväksi. Huomaan kuitenkin myös sen, että jos jää monta päivää väliin liikunnasta ja tulee syötyä huonosti, niin oma olo ei ole yhtä hyvä. En tarkoita, että itsetunto olisi niin pienestä kiinni, mutta sillä on vaikutusta. Sillä, että pitää hyvää huolta itsestään, on vaikutusta.

Jos pystyisi joka aamu peilistä katsoessaan näkemään itsessään jotain nättiä sen sijaan, että miettisi niitä huonoja puolia. Luultavasti kukaan muu kuin itse ei kiinnitä niihin "huonoihin" puoliin pienintäkään huomiota. Ei siis kannattaisi itsekään kiinnittää. :) 

Ulkonäkö ja tyytyväisyys omaan vartaloonsa ei tee ihmistä onnelliseksi, mutta on toki osa sitä. Asia on ehkä niin, että kun on tyytyväinen itseensä, voi keskittyä nauttimaan elämän olennaisista jutuista. Laitan taas loppuun yhden biisin, joka on itselleni merkityksellinen. It's a wonderful life!

Urheilija ei tervettä päivää näe!

Tänään oli aikomus vetäistä kunnon lenkki, vähintään 5 km mukavalla vauhdilla. Eipä tullut lenkistä oikein mitään, kun heti lähtiessä tuntui ilkeää kipua takareidessä. Juhannusaattona käytiin lasten kanssa pelaamassa jalkapalloa ja ilmeisesti siinä on lihas revähtänyt. Piti näyttää lapsille, kuinka palloa potkaistaan! Tulipa näytettyä. En kyllä siinä tilanteessa huomannut, että olisi lihas päässyt revähtämään, mutta en oikein muutakaan aiheuttajaa vammalle keksi. Jatkoin kuitenkin juosten lenkkiä ja ajattelin, että kyllä se siitä turtuu, kun lihakset lämpenee. Ei turtunut, vaan kahden kilometrin kohdalla siihen alkoi pistämään ihan tosissaan. Ei auttanut kuin nöyrtyä ja jatkaa kotiin kävellen. Kävellessä ei onneksi tuntunut mitään ja yritin vielä kertaalleen vähän hölkätä, mutta ei siitä mitään tullut. Nyt siis lepoa pari päivää ja katsellaan sitten, mitä koivelle pitäisi tehdä! Harmillista, kun lähestyy kovaa vauhtia Pullukka Run ja olisi kiva päästä nyt juoksemaan kunnollisia lenkkejä. Toisaalta, onneksi se on vaan 6,5 km, joten kai sellaisen matkan juoksee vaikka jalka paketissa.

Laitan muutaman kuvan juhannusviikolta. Kyllä on kylmää ja sen näkee vaatetuksesta. Harvemmin kesälomakuvissa poseerataan pipo päässä ja toppatakki päällä. Harkitsen muuttoa Espanjaan.

On kesä silti kaunis ja valoisa, vaikka kylmää onkin. Tuntuu vaan tosi kurjalta ja epäreilulta, kun Suomessa on muutenkin 10 kk vuodessa niin kylmä, että on pakko verhoutua pitkiin housuihin ja villapaitoihin, niin sitten vielä se ainoa 2 kk, jolloin periaatteessa pitäisi voida pukeutua kesämekkoihin, on myös niin kylmää, että pitää kuitenkin pukeutua toppavaatteisiin. Tulipas ylipitkä lause, mutta asian siitä ehkä ymmärtää. Eipä ole ihme, että me suomalaiset ollaan aika synkkää kansaa.

Ja kun päästiin tuohon synkkyyteen, niin laitetaan vielä yksi aika synkkä, mutta toisaalta lohdullinen biisi. Tuure Kilpeläisen Lohtu. Jäin miettimään biisin sanoja taas ehkä liiankin syvällisesti ja päädyin ajattelemaan, että periaatteessa biisi kyllä kertoo enemmänkin lohduttomuudesta kuin aidosta lohdutuksesta. On siinä kuitenkin pieni toivon kipinä!

Harder, Better, Faster, Stronger

Parilla viime lenkillä oon kiinnittänyt erityisesti huomiota vauhtiin. Olen päässyt jo alle 7 min/km vauhtiin. Se on kyllä sanottava, että en mä sillä vauhdilla juostessa kenenkään kanssa pysty juttelemaan, joten "nopeat" lenkit on hyvä tehdä ihan vaan yksikseen. Ja musiikit korvissa, niin ei tarvitse itse kuunnella omaa puuskutusta. Mietin tuota vauhtihommaa tässä yhtenä päivänä. Kahdeksanvuotiaan tyttäreni suusta kuulee päivittäin vähintään 10 kertaa sanan "epäreilua". Voisin tässä kohtaa siteerata häntä: On tosi epäreilua olla näin lyhyt ja lyhyillä jaloilla varustettu ihminen. Siinä, missä joku juoksee pitkin gasellin askelin, niin minä saan ottaa samalla matkalla varmasti tuplamäärän askelia. Onkohan joku tutkinut tätä asiaa?? Luultavasti. :)

Kesävaateselfie. En ois ikinä uskonut ostavani ja käyttäväni legginsejä. Enkä osaa edelleenkään ottaa selfieitä.

Viime päivät ovat olleet yhtä juhlaa. Kesän alkuun mahtuu molempien lasten synttärit ja aika monen muun läheisen synttäreitä. En siis voi kehuskella noudattaneeni kovin pilkun tarkasti ruokavaliotani. Mutta ei nyt kuitenkaan ihan ole päässyt mopo karkaamaan käsistä. Kaikesta ei pidä kieltäytyä, mutta ei myöskään ihan pistää hommaa läskiksi. Jos syö kebabit ranskalaisilla ja kilon irttareita jälkkäriksi, niin olo ei taatusti ole kovin hyvä!!

Nyt vähän leipälajiani eli saarnaa: Kävin tiukan keskustelun terveellisestä elämästä ja siitä, onko se kuinka kannattavaa vai ihan turhaa. Siis onko aivan turhaa kieltäytyä "kaikesta hyvästä, kivasta ja hauskasta", kun voi kuitenkin sairastua vakavasti, vaikka kuinka olisi elänyt terveellisesti. Itse en henkilökohtaisesti voi ymmärtää pätkääkään esim. tupakointia. Onko enää typerämpää juttua kuin maksaa tolkuttomasti siitä, että saa tuutata elimistöönsä jotain, mistä ei ole pienintäkään hyötyä, mutta sen sijaan moninkertaistaa erilaisten sairauksien riskin??? Voin kertoa, että mä ainakin löydän sille rahalle aika monta fiksumpaa käyttötapaa.

Tästä päästiin siihen, että elämä on tylsää, jos kaikesta pitää kieltäytyä. Ei mun elämä ainakaan. Elämä on aika tylsää mun mielestä silloin, jos ainoa ilo on joidenkin ylimääräisten ja vaarallisten aineiden käyttö. Tähän voi myös hyvin lukea sokerin ylenpalttisen käytön. En koe joutuvani kieltäytymään mistään. Voin hyvin nyt ja vaikka kävisi niin, että jäisin ulos lähtiessäni auton alle ja kuolisin, niin en silti harmittelisi, että en vetänyt posket lommolla röökiä ja mussuttanut Jumbon patonkeja, kun ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä elää terveellisesti. Kyllä, vaikka kuinka elää hyvin ja nätisti, niin vakava sairaus voi tulla tai voi joutua onnettomuuteen. Elämänlaatu on silti paljon parempaa sillä, joka syö hyvin ja  liikkuu ja käyttää rahansa johonkin muuhun kuin ns. "nautintoaineisiin".

En paasaa enempää. Jokainen on itse vastuussa itsestään ja tekee omat päätöksensä. Jos haluaa elää pizzalla ja hampurilaisilla, on turha valittaa siitä, että olo on huono ja perseeseen muodostuu läskiä.

Loppuun vielä viikon biisi, vaikkei olekaan tiistai. Tulee ihan mieleen nuoruus.

Koivuallergisen hurja lenkki

Muutaman viime päivän on ollut tosi tukkoinen olo, kiitos koivun siitepölyn. Pelkkä ulkona oleskelu aiheuttaa hengenahdistusta, yskää ja silmien kutinaa. Eikä asiaa helpota liian myöhään aloitettu allergian lääkitseminen. Ehkä se jossain vaiheessa helpottaa. Viimeistään juhannuksena..

Joka tapauksessa päätin ottaa riskin ja käydä kokeilemassa juoksemista. Kyllähän juoksu ihan hyvin kulki, mutta kotiin päästyä oli pakko kaivaa hengitettävät astmalääkkeet esille. Mur! Harmittaa kamalasti tämmöinen takapakki. 17.5. aion joka tapauksessa osallistua Mimmien vitonen-juoksutapahtumaan. 

Vaikka nyt vähän koivu varjostaa juoksuintoa, ostin viime viikolla uusia juoksuvaatteita. Pitkillä housuilla alkoi olla vähän turhan hikistä juosta, niin ostin vähän lyhyemmät. Pätkälle nääkin tosin oli aika pitkät. :)

Socin juoksuhousut

Mukavissa juoksuvaatteissa on kiva juosta. Housut ei putoa jalasta eikä kinnaa mistään! Ehdottomasti tärkein juttu juostessa on ainakin minulle kunnolliset urheiluliivit. Itse käytän Triumphin Triaction-liivejä, jotka antaa hyvän tuen joka suuntaan, vaikka rintavarustusta olisi vähän keskimääräistä enemmän. Yleensä vetäsen niiden päälle vielä sellaisen pään läpi vedettävän topin, joka viimeistään pitää paketin kasassa! :)

Kattokaa, miten valtava haba mulla on! No ei se kyllä kuvassa näytä niin isolle kuin luonnossa.. ;)

Pakko oli pullistella peilin edessä. Se on kuulkaa niin, että mitä enemmän treenaa, sitä enemmän tykkää itsestään! Kuitenkin aika nöyrällä tavalla.

Vielä kunnon tsemppausbiisi Jonne Aaronin versiona: "Tulin voittamaan, en anna minkään seisoo tiellä". Nii, ettäs tiedätte! :)

Bikinikuvia!!

Nyt mä sen teen. Julkaisen bikinikuvat itsestäni. Oon tehny jonkin verran töitä kropan muokkaamiseksi siihen kuntoon, missä se nyt on. Aina olen inhonnut kesällä rannalla olemista enkä koskaan ole tuntenut oloani kovin hyväksi bikineissä. Joten on mulle aika iso juttu laittaa kuva itsestäni tänne. En edelleenkään omista täydellistä vartaloa, mutta kuitenkin olen tyytyväinen itseeni nyt ja sehän on tärkeintä. Jos on sinut itsensä kanssa, niin se riittää. Haluaisin tällä kuvalla myös kannustaa niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä vartaloonsa. Jos mulle oli mahdollista muokata vartaloni aika heikosta lähtötilanteesta tähän, niin kellä vaan on sama mahdollisuus! Taas kerran vois todeta: "Se on päästä kiinni!"

En ole käynyt viittä kertaa viikossa salilla tai juossut kymmenen kilometrin lenkkejä. En ole myöskään nähnyt nälkää missään vaiheessa. Jos tavoitteena ei ole mikään bikinifitness-vartalo, niin ihan kohtuullisella liikunnalla ja hyvällä ruokavaliolla tekee jo ihmeitä.

Ois pitäny käyttää vähän itseruskettavaa ennen näitä peiliselfieitä..ja ehkä vähän rajata paremmin 

kuvat!

Ihan vähän vois kuvitella, että näkyy vatsalihakset? Vai näenkö mä ne vaan itse?! :)

Nyt vaan pitäis päästä vielä sinne rannalle. Tai uima-altaalle edes. Kumpaakaan noista ei vaan täällä meidän kulmilla ole.

Laitan vielä loppuun päivän kissapiristyksen:

Naapurin koiraa on hyvä tarkkailla turvallisesti parvekkeelta. 

Vielä oli pakko laittaa tämä biisi! En ole suuri Anna Abreu-fani, mutta biisin sanat merkitsee mulle paljon: Worst Part Is Over.

Palauttava lenkki ja patsastelua peilin edessä

Nyt on sanottava, että tämän päivän juoksulenkistä ei paljon jälkipolville kerrottavaa jäänyt. Oli niin tahmeaa menoa! Jos viimeksi meni viisi kilsaa oikeinkin kevyin jaloin, niin tänään ei kulkenut yhtään. Juoksin silti sen matkan, minkä olin ajatellutkin. Ehkä ensi kerralla kulkee taas paremmin.

Päätin kuukausi sitten laittaa n. kuukauden välein kuvan itsestäni, niin näkee vähän, mitä on siinä ajassa tapahtunut vai onko mitään. Kuukauden päästä laitan bikinikuvan! Ja se on muuten paljon luvattu, koska en ole ikinä pitänyt kropastani siinä määrin, että olisin sitä mieluusti bikineissä esitellyt missään. En ole koskaan tuntenut oloani kovin mukavaksi rannalla tai uimahallissa. Mutta kuukauden päästä ajattelin olla valmis siihen. Nyt kuitenkin pari kuvaa ihan säädyllisesti vaatteet päällä. :)

Miten muut ottaa näitä selfieitä, kun mä näytän niissä aina tosi vihaiselta :D?? Kulmat kurtussa keskittyneenä, RÄPS!

Laitan vielä kuvan mun viime aikojen suosikkiherkusta. Kuka kaipaa pullaa, viinereitä tai suklaata, kun voi syödä riisikakkua maapähkinävoilla ja banaanilla?? Lähes täydellistä, ainakin mun makuun.

Riisikakkua, maapähkinävoita ja banaania. NAM!

Uusi juoksuasu!

Eilen pidin ihan totaalisen lepopäivän. En käynyt lenkillä enkä tehnyt muutenkaan juuri mitään! Pienen flunssapotilaan kanssa nyhjättiin sohvalla katselemassa lastenohjelmia. Teki kyllä hyvää olla ihan rauhassa. Nyt on taas virtaa enemmän! Pitäisi muistaa, että lepokin on tärkeä osa kehittymistä. Jotenkin vaan päässään kuvittelee, että mitä useammin treenaa, niin sitä tehokkaammin syntyy tuloksia. :)

Jokainen itseään kunnioittava juoksuharrastuksen aloittaja hankkii tietenkin ennen harrastuksen aloittamista kunnon juoksuasun! Olen aina hiukan naureskellut sille, että hankitaan viimisen päälle hienot vaatteet ja sitten käydään siellä salilla kuukauden ajan, kunnes kyllästytään. Huomasin kuitenkin, että on melko ikävää juosta kankeissa tuulihousuissa tai jossain huonosti istuvissa collegeissa, joten hankin juoksutrikoot ja kevyemmän takin lenkkejä varten. Tänä keväänä on kyllä tarjolla niin ihania värejä, että ne jo pakottaa liikeelle. Ja tulipa mieleen, että jos ei joku nyt huomaa mua tuolla lenkkeillessä niin jo on kumma!!

Sinänsä tuo huomionherättävyys ei ole hyvä juttu, koska mä mieluusti pitäisin hiukan matalampaa profiilia vielä toistaiseksi noilla lenkeilläni. On kyllä semmoista puuskutusta ja naama punaisena menoa, että siinä mielessä tuo "pro" juoksuvaatetus saattaa antaa väärän kuvan.

Tässä vielä kuva uusista lenkkareista.

Uskon kyllä nyt, että kunnon varusteet antaa uutta puhtia harrastukseen kuin harrastukseen. On siellä salillakin tylsä vääntää sellaisissa housuissa, joita saa koko ajan nostella ja jotka kinnaa joka liikkeessä vastaan. Eli ehkä ei ole pelkästään turhamaisuutta satsata kunnollisiin vaatteisiin heti alussa. Ei ainakaan into lopahda hankalien vaatteiden vuoksi!

Kahvakuulailua ja hölmöjä selfieitä

Eilen oli viikon kivoin arkipäivä, koska silloin on aina kahvakuulatunti! Sellainen ohjattu ryhmä siis. En ole ollut mikään ryhmäliikkuja, mutta tästä tykkään kovasti. Kahvakuulailu on mukavan monipuolinen laji, koska treenaa samaan aikaan voimaa, liikkuvuutta ja harjoittaa myös esim. tasapainoa. Aivan loistavaa koko kropan treeniä siis! Ryhmässä liikkuessa on se hyvä puoli, että tulee tehtyä täydellä intensiteetillä liikkeet. Jos teen saman treenin kotona, niin aika äkkiä annan periksi, kun vähän alkaa tuntumaan. Toki kyllä treenaan kahvakuulalla kotonakin ja yritän pinnistellä loppuun saakka sarjat sielläkin. Ryhmän paine saa kyllä ylittämään itsensä. Ei kehtaa jäädä makaamaan lattialle, vaikka mieli kuinka tekisi.

Olen pääosan ajasta yksin kahden lapsen kanssa, joten lenkille ei aina voi lähteä silloin kuin haluaisi. Paitsi että voi, koska mulla on juoksumatto! Ei siis tekosyitä. Sisällä juostessa tulee ihan hirveän kuuma. Missään trikoissa ei voi edes kuvitella hölköttelevänsä, joten kaivoin kaapissa vähän kevyempää vaatetusta ylle. Oon aina miettinyt, mikä pointti on ottaa itsestä kuvia, siis niitä "saliselfieitä". Mutta nyt mä hokasin, että kun ottaa itsestä kuvia, niin niistähän sen kehityksen näkee paremmin kuin mistään muusta. Ei siis kyse olekaan pelkästä itserakkaudesta, vai onko? Joka tapauksessa, otin kuvan mun ylimageessa juoksuasussa. Kuuma tuli kyllä näinkin.

Kuvaan eksyi näköjään myös yksi kissa. Siis tuo vasemmanpuoleinen. ;)

En ois kyllä muutama vuosi takaperin julkaissut kokovartalokuvia itsestäni. Ei se kroppa mikään täydellinen ole edelleenkään, mutta kyllä siitä on oppinut jo hiukan tykkäämään. Laitetaan kuukauden päästä uusi, niin näkee onko mitään muutoksia tapahtunut! :)