Elämän iloja ja myös niitä varjopuolia

Mittari näyttää +30 varjossa. Miten ihanaa!!! Voiko ihminen enempää nauttia olostaan? Ei juurikaan. Tätä lisää. Suomessa joutuu palelemaan 11 kk vuodesta, niin jos edes yhden kuukauden olisi mulle siedettävä keli eli suomalaisittain "tukala helle". Ei kai ole liikaa pyydetty?

Juoksukin on pitkästä aikaa tuntunut aika mukavalle. Olen lähtenyt lenkille illalla kahdeksan jälkeen, jolloin lämpötila on ollut sopiva. Kun aurinko ei enää pahemmin porota, niin ilmasto on tuntunut hyvin miellyttävälle. Voi, kun tätä jatkuisi koko vuoden! Olen tainnut syntyä väärään maahan. Liian kauas päiväntasaajasta.

Viime lenkeillä en ole käyttänyt laisinkaan Sportstrackeria. Se luo paineen juosta tiettyä vauhtia ja kilpailla itsensä kanssa. Joka kerralla tekee mieli juosta hieman kovempaa. Jos treenaa tavoitteellisesti, niin sehän on tietysti hyvä juttu. Itse huomasin kuitenkin, että lenkeistä meinasi kadota ilo ja ne olivat enemmän suorittamista ja tietyn vauhdin ja kilometrimäärän saavuttamista. Mun tavoite on nauttia siitä, mitä teen, joten ainakin toistaiseksi juoksen ilman mittareita oman fiiliksen mukaan. Ja mikä on juostessa, kun saa ihailla matkalla näitä maisemia:

Viime päivinä olen pohtinut ja jutellut siitä, että tunnen olevani henkisesti aika väsynyt. En masentunut enkä surullinen, vaan väsynyt. Elämänilo ja -halu on palannut ja odotan innolla tulevaisuutta. Nautin myös siitä, mitä on nyt. Olen aina ollut pärjääjä. Ihminen, joka ei pyydä apua, vaan mieluummin yrittää selviytyä itsekseen tilanteessa kuin tilanteessa. Vuodessa on tapahtunut paljon. Talon myynti, muutto, ero, yksinhuoltaja-arki kahden lapsen kanssa, opiskelu...aika monta todella stressaavaa tekijää. Tähän kohtaan sopisi loistavasti jo aiemmin Pullukka Runin yhteydessä julkaisemani kuva:

Välillä on tunne, että voi kun joku ajattelisi ja tekisi päätökset mun puolesta. Itse voisin sitten vaan tehdä asiat ohjeiden mukaan eikä tarvitsisi itse miettiä mitään. Vaan kun olisi pakko suunnitella opintoja tulevalle vuodelle, sumplia arjen aikataulut lasten koulujen, harrastusten ja tietysti omien menojen mukaan ja miettiä ehkä hiukan muutenkin tulevaisuutta. Stressaa pelkkä ajatus siitä, kuinka paljon on "pitäisi tehdä"-juttuja tekemättä. Olisi edes pelkästään työn, perheen ja vapaa-ajan yhdistäminen, mutta kun mun elämässä on tällä hetkellä liikkuvia palasia hiukan enemmän. 

Kaiken väsymyksen keskellä on kuitenkin tunne, että elämä kantaa. Eikä tarvitse jaksaa yksin.

Lepoa ja rentoutumista

Viime lauantaisen Pullukka Runin jälkeen olen pitänyt liikuntavapaata viikkoa. Päätin olla ihan kokonaisen viikon tekemättä mitään rankempaa. Heti maanantaina kiusaus tarttua kahvakuulaan kävi ylivoimaiseksi ja vähän jouduin yläkroppaa treenaamaan sen kanssa. Sen jälkeen onnistuin mainiosti ottamaan muutaman päivän ihan vaan rennosti sohvalla löhöillen, aurinkoa ottaen ja parhaasta seurasta nauttien. Näissä maisemissa kelpasi köllötellä auringossa.

Tänään teki mieli jo juoksulenkille. No, ei nyt ihan kokonaista viikkoa tullut lepoa, mutta melkein kuitenkin. Kokeilin ensimmäistä kertaa kompressiosäärystimiä, joiden tarkoitus on käsittääkseni parantaa verenkiertoa ja tehostaa treeniä. Täytyy myöntää, että askel tuntui jollain tavalla kevyemmältä säärystimet jalassa. Ainakin ne näyttää hienoilta! :)

Eiks oo hienot!?

Lenkille lähdössä. 

Ei juoksu kyllä kulkenut mitenkään loisteliaasti, mutta ei nyt pahaltakaan tuntunut. Voi olla energiat hiukan vähissä, kun ei oikein ole ruoka viime päivinä maistunut. Paino on tipahtanut alle viidenkympin ja se ei ole tavoite! Mun lihakset haihtuu!! Mietinkin tänään itseäni peilaillessa, että viimeistään syksyn tullen olisi kiva panostaa enemmän lihastreeniin. Nyt kun ylimääräistä silavaa ei kropassa isommin ole, niin olisi suht helppoa muokata sitä haluamaansa suuntaan. Tai näin olettaisin. Pitää vaan muistaa syödä tarpeeksi.

Ensi viikolla tiedossa lisää rentoutumista, lämmintä säätä ja kylpylässä pulikointia. Mun uusi elämä on aika mukavaa! Olen onnellinen.

Pullukka Run 2014 takana, ens vuonna uudestaan!

No niin! Hengissä selvittiin myös tästä kokemuksesta!

Vierumäen Urheiluopistolla oltiin kaverin kanssa hyvissä ajoin lauantaina. Ilmoittautumisen jälkeen päätimme vähän käydä katsomassa reittiä ennakkoon. Mentiinkin koko lenkki kertaalleen ennen varsinaista juoksua. Uskon, että siitä oli hyötyä ainakin henkisesti. Oli helpompi tsempata, kun tiesi suurinpiirtein missä kohtaa lenkkiä mennään. Toisaalta, päivä oli niin kuuma, että nestettä olisi voinut tankata ennen juoksua paljon reilummin. Join kyllä mielestäni paljon, mutta en näköjään tarpeeksi.

Juoksu kulki alussa oikein kivasti, mutta puolivälissä matkaa alkoi tuntumaan olo tosi heikolta. Odotin huoltopistettä aika epätoivoisesti. Kun sai hiukan juotua ja heitettyä vettä niskaan, niin jaksoi taas jonkin matkaa. Aika sippaus tuli tuon helteen ja liian vähäisen juomisen vuoksi. Tämä ajatus kävi kyllä mielessä:

Mutta jaksoin sittenkin. Yhden pitkän ylämäen jouduin kävelemään, pakko myöntää. Maalissa oli huippufiilis, vaikka olo oli tosi hutera. Ei mun normilenkit ole ikinä näin rankoilta tuntuneet, mutta enpä ole näin kuumalla ilmalla edes juossut. Taisipa tulla jonkinlainen auringonpistoskin, kun maha oli juoksun jälkeen kipeä oikeastaan koko illan ja myös päätä alkoi särkeä ihan hirvittävästi. Join vettä/mehua/mehukeittoa/palautusjuomaa, mutta mikään ei tuntunut tulevan läpi. Jäin vaan miettimään, että kuinka hirvittävän paljon olisi pitänyt ennen juoksua juoda??

Olen ennenkin arvostanut suuresti puolikkaan juoksijoita, täysmaratonista puhumattakaan, mutta tämän jälkeen arvostan vielä enemmän! Juoksin sentään vain 6,5 km enkä olisi kilometriäkään pidempää matkaa tuossa säässä tällä kunnolla juossut. Miten ihailtavan kevyesti tuntui askel rullaavan joillain vielä 21 kilometrin jälkeen maalisuoralla!

Vaikka ei nyt ihan putkeen mennyt oma juoksu, niin oli silti hienoa osallistua ja kyllä ensi vuonna aion ottaa uusiksi.

Juoksun jälkeen kelpasi viettää rentouttava ilta ja ihana aurinkoinen päivä mökillä! Nyt hiukan lepoa liikunnasta muutaman päivän ajan. Elämä tuntuu nyt aika kivalta ja oikealta. Tähän loppuun tekisi mieli vielä siteerata Juha Tapion biisiä, joka kiteyttää aika hyvin viime päivien tuntemukset: "Paremmat päivät alkaneet on!" Ja menköön nyt vielä Cheekitkin samaan hehkutukseen: olo on "kiitollinen, siunattu, onnellinen". :)

Mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)!

Juuri kun olin ajatellut kirjoittaa itsetunnosta, niin huomasin, että samaa aihetta on käsitelty monessa muussakin blogissa. Kirjoitan silti joitain omia ajatuksia asiasta.

Itsetunto sisältää aina ajatuksen siitä, millaisina muut näkee meidät. Usein tämä ajatus on aivan muuta kuin todellisuus. Katseletko itse muita ihmisiä kadulla sillä silmällä, että onpas tuo tyyppi ruma? En minä ainakaan näe ympärilläni rumia ihmisiä vaan näen jokaisessa jotain kaunista. Sen sijaan sen huomaa äkkiä, jos ihminen ei pidä itse itsestään ja häpeää itseään.

Olen myös itse kuulunut tuohon porukkaan, joka ei tunne oloaan omassa kropassaan hyväksi. Varsinkin nuorempana näin itseni lihavana, vaikka painoin saman verran kuin nyt. En siis mitenkään voinut olla lihava, mutta itse tunsin niin. Epäilin myös silmieni olevan harvinaisen rumat. Ja hampaat. Ja liian paksut reidet ja liian leveä takamus. Mitähän vielä? Hiuksetkin olisi voineet olla tuuheammat ja iho kauniimman sävyinen. :D

Raskauksien myötä lihoin ihan hirvittävästi. Olin silloin kuitenkin niin keskittynyt äitinä olemiseen, ettei se edes kauheasti haitannut. Paitsi sitten, kun näin itsestäni otettuja valokuvia. Peilistä onnistuin näkemään itseni paljon hoikempana, mutta valokuvat paljasti karun totuuden. Ryhtikin oli painunut kumaraan joka kuvassa. Kieltämättä olo oli siinä vaiheessa vähän sellainen, että en ikinä pysty enää vartaloani muuttamaan sellaiseksi, että olisin itse tyytyväinen. Pystyin kuitenkin! Eikä se edes vaatinut mitään kamalaa ponnistelua ja kärsimystä. Kyllä, ihan rehellisesti sanottuna, se vaikutti paljon itsetuntoon positiivisesti. Ei niinkään se, miltä näytin vaan se tunne siitä, että pystyi tekemään muutoksen. Hyvä minä!

Voisin löytää (ja löydän) näistä kuvista monta asiaa, mistä en itsessäni pidä. Löydän kuitenkin myös aika monta hyvää puolta. :)

 Sen jälkeen on tapahtunut monia asioita, jotka ovat parantaneet itsetuntoa. Mutta myös tapahtumia, jotka olisi voineet tehdä todellista tuhoa itsetunnolle. Kärjistetysti ilmaistuna eihän se kovin mieltä ylentävää ollut tulla vaihdetuksi toiseen. En kuitenkaan jäänyt pyöriskelemään siihen ajatukseen, vaan päätin päin vastoin näyttää (lähinnä itselleni), että pystyn mihin vaan! Itsensä voittaminen asioissa, joita ei ikinä uskonut pystyvänsä tekemään, on opettanut arvostamaan omaa kroppaansa. Kuinka hyvin se oikeastaan toimii ja mihin kaikkeen se venyy! Juostessa tuntee itsensä vahvaksi ja hyväksi. Tunne siitä, että jaksaa ja pystyy on jotain todella hienoa.

Olen huomannut, että kiinnitän nykyään paljon vähemmän huomiota siihen, mitä kuvittelen muiden ajattelevan minusta. Yhtenä isona tekijänä on varmasti se, että TUNNEN oloni hyväksi. Huomaan kuitenkin myös sen, että jos jää monta päivää väliin liikunnasta ja tulee syötyä huonosti, niin oma olo ei ole yhtä hyvä. En tarkoita, että itsetunto olisi niin pienestä kiinni, mutta sillä on vaikutusta. Sillä, että pitää hyvää huolta itsestään, on vaikutusta.

Jos pystyisi joka aamu peilistä katsoessaan näkemään itsessään jotain nättiä sen sijaan, että miettisi niitä huonoja puolia. Luultavasti kukaan muu kuin itse ei kiinnitä niihin "huonoihin" puoliin pienintäkään huomiota. Ei siis kannattaisi itsekään kiinnittää. :) 

Ulkonäkö ja tyytyväisyys omaan vartaloonsa ei tee ihmistä onnelliseksi, mutta on toki osa sitä. Asia on ehkä niin, että kun on tyytyväinen itseensä, voi keskittyä nauttimaan elämän olennaisista jutuista. Laitan taas loppuun yhden biisin, joka on itselleni merkityksellinen. It's a wonderful life!

Pullukka Run lähestyy!

Ja olo on kaikkea muuta kuin juoksemisen kannalta hyvä. Viime viikolla jouduin käymään silmätulehduksen vuoksi lääkärissä ja sen jälkeen iski flunssa. Eli nyt koitetaan lepäillä ja laittaa kädet ristiin, että viikon päästä olisi juoksukunnossa. En ole aikoihin juossut edes täyttä viittä kilometriä, joten ihan rutiinilla toi lenkki ei tule menemään. Mutta onneksi kyseessä on kuitenkin tapahtuma, jossa ei niin hampaat irvessä tarvitse juosta. :)

Mikä tuoksu! Kesä!

Olen muutenkin viime päivinä kelaillut mielessäni juoksuharrastusta. Tulen sitä toki jatkamaan, mutta mitään maratoonaria minusta tuskin koskaan tulee. Keväällä vielä pohdin, josko ensi vuonna osallistuisi puolimaratonille, mutta olen nyt hieman kyllä hautaamassa ajatuksen. Syynä se, että en pidä kovin mielekkäänä puuhana juosta yli tunnin lenkkejä. Puolesta tunnista tuntiin on ihan kiva aika juosta eli 5-10 km voisi olla sellainen sopiva matka mulle, mitä jatkossakin hölköttelisin. Harrastan liikuntaa kuitenkin ihan oman hyvinvointini, niin henkisen kuin fyysisen, vuoksi. Olen aika kärsimätön ihminen ja teen asiat mieluusti nopeasti ja tehokkaasti. Sama pätee liikuntaankin. Pitkät lenkit ei siis ole mun pala kakkua. Toisekseen, lonkka on alkanut vihoitella jo näistäkin juoksulenkeistä, joten rauhassa on nyt edettävä.

Ehdottomasti kuitenkin haluan ylläpitää saavutettua kuntoa ja nautin siitä, että jaksan juosta noinkin pitkiä matkoja. Viime kesänä olisin nauranut, jos joku olisi sanonut, että juoksen 6-7 km lenkkejä ensi kesänä. En niin ikinä olisi uskonut itsestäni.

Viime viikolla telkkarissa juteltiin "polkujuoksusta". Jäin kuuntelemaan ja innostuin asiasta. Ideana siis yksinkertaisesti on juosta maastossa, polkuja pitkin, eikä tiellä. Vähän niin kuin suunnistusta, mutta ilman rastien etsimistä. Mikä sinänsä sopii mulle, koska en ikinä niitä ollut kovin hyvä löytämään. :) Nautin myös tosi paljon luonnossa liikkumisesta. Siellä mieli todella lepää. Mukavana juttuna pidän myös sitä, että vaikeakulkuisissa paikoissa ei tietenkään vauhdilla ole kovin suurta väliä. Lisäksi epätasainen alusta ja korkeuserot kehittävät esim. tasapainoa ja keskivartalon lihaksia ihan eri tavalla kuin tiellä juokseminen. Tää vaikutti heti mun jutulta!

Välillä pitää ottaa ihan rennosti ja nauttia kesäherkuista

Mun piti vielä kirjoittaa liikunnan vaikutuksesta itsetuntoon, mutta tuli jo niin pitkä teksti, että jääköön ensi kertaan. Jäin pohtimaan tuota asiaa, kun minulta kysyttiin, miten jätetyksi tuleminen vaikutti itsetuntoon. Seuraavassa päivityksessä aiheesta siis lisää, mutta laitetaan siihen sopiva biisi jo nyt kuitenkin.