Hammaslääkärihäpeää ja muita häpeän hetkiä

Vein tänään poikani parturiin ja huomasin sitä ennen murehtivani omia hiuksiani. Hävettää mennä parturiin, kun oma pää näyttää siltä, ettei pariin vuoteen ole kampaajalla käyty. Mikä vielä kaiken lisäksi on totta.

Sama tunne valtaa hammaslääkärissä. Tarve selitellä sitä, ettei ole käyttänyt läheskään joka ilta hammaslankaa, vaikka aivan hyvin tiedän, että pitäisi. Hävettää oma laiskuus. Vielä enemmän hävettää, jos kyseessä on lapsen hampaat. Silloin häpeään kietoutuu myös syyllisyys. Toisella lapsistani on helposti reikiintyvät hampaat ja voi sitä häpeän ja syyllisyyden määrää, jonka olen kokenut hammaslääkärissä! Olen epäonnistunut.

Häpeä on tunne, joka kurkkii kulman takaa monessa tilanteessa. Häpeään liittyy aina vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa ja pelko siitä, että ei saa hyväksyntää toiselta. Kuinka vaikeaa onkaan esimerkiksi kertoa tunteistaan toiselle, jos ei ole ollenkaan varma saako tunteilleen vastakaikua. Häpeään liittyy myös tunne epäonnistumisesta. Kun liukastun kadulla ja kaadun vesilammikkoon, ei ensimmäisenä mieleen tule harmitus märistä vaatteista vaan häpeä siitä, että joku näki tilanteen. Saattoi jopa nauraa minulle. Häpeää tutkineet Pentti Ikonen ja Eero Rechardt määrittelevät häpeän olevan se voimakas mielipaha, jota koetaan, kun tavoiteltu tai jo toteutuneeksi oletettu vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta.

Miksi kulutan niin paljon energiaa sen ajattelemiseen, mitä muut minusta ajattelee ja miten he reagoivat toimintaani tai tunteisiini? Koska olen ihminen ja ihmisyyteen kuuluu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Yhtenä päivänä olin harmistunut lapseni käytöksestä. Kuulin hänen kehuskelevan kaverilleen, mitä kaikkea tavaraa hänellä onkaan. Mieleeni tuli ensimmäisenä, että onpas ärsyttävää hyväksynnän hakemista. Mutta sitä me tehdään kaikki, tavalla tai toisella. Haemme paikkaamme suhteessa muihin ja haluamme, että meidät hyväksytään. Lapsi vielä opettelee sosiaalisia sääntöjä ja aikuisen näkökulmasta moni toimintatapa vaikuttaa kömpelöltä.

Teen parhaillani gradua hengellisestä yhteisöstä lähteneistä. Usko on monelle voimavara, mutta pahimmillaan ihminen voi tuntea monesta asiasta häpeää myös suhteessa Jumalaan. Ei riitä, että häpeää itseään ihmisten edessä. Syyllisyys ja häpeä painavat, jos kokee epäonnistuneensa suhteessa Jumalaan. Häpeä ei välttämättä liity siihen, mitä ihminen on tehnyt, vaan se voi olla tunne arvottomuudesta ja kelpaamattomuudesta ihmisten tai Jumalan edessä. Häpeä on ihmisen sisäinen kokemus eikä sitä helpota häpeän tunteen vähättely.


Palatakseni parturikäyntiin poikani kanssa. Mikä sai minut tuntemaan häpeää omista hiuksistani? Varmaankin ajatus siitä, että alan ammattilaisena hän näkee ensisilmäyksellä, että "tuolle kuontalolle pitäisi tehdä jotain" ja miettii, että eikö tuo itse tajua tulla leikkauttamaan hiuksiaan. Ennakoin siis toisen ajatuksia ja sitä, että minuun kohdistuu kritiikkiä eikä hyväksyntää. Kuulostaa siis erittäin epäloogiselta ja naurettavalta, mutta näin sosiaalinen ihminen toimii. Ihminen luo itse päässään häpeän tunteen. Jo häpeän tunnistaminen auttaa sen hallinnassa. Menin lopulta ihan häpeilemättä parturiin ja lähdin sieltä hyvillä mielin pois. 

Häpeästä ei tarvitse päästä eroon. Sehän tarkoittaisi sitä, että tuntisin itseni täydelliseksi ja itseriittoiseksi ihmiseksi ja voisin käyttäytyä muita kohtaan miten vain. Häpeä ei ole pelkästään negatiivinen tunne, vaan se myös ohjaa meitä toimimaan oikein ja muut huomioiden. Voisin silti harjoitella paremmin tunnistamaan oman häpeäni laadun. Milloin on ihan tervettä hävetä ja milloin häpeään ei oikeasti ole aihetta. Monesti asian ääneen sanominen vie häpeältä voiman.

Ehkä ensi kerralla hammaslääkärissä kerron ihan ensitöikseni, että minua hävettää, enkä kaipaa syyllistämistä hammaslangan laiskasta käytöstä. :)

Kukaan ei pärjää yksin

Vuosi sitten ajattelin, että raskaimmat vaiheet on nyt koettu ja suunta on ylöspäin. Kuinka helpolla olenkaan elämässäni tähän saakka selvinnyt! On ollut sellaista "yleismukavaa", vaikka toki vaikeita asioita on elämään mahtunut. Olenko osannut nauttia siitä, että kaikki on aika hyvin? En. Olen odottanut tapahtuvaksi aina jotain uutta ja jännää, jotta tuntuisi elämältä. En ole ymmärtänyt, että elämää on juuri se, mikä tapahtuu siinä välissä. Vaikeudet auttavat näkemään paljon selkeämmin, mikä on oleellista ja mikä turhaa. Kun elämän rajallisuus tulee konkreettiseksi, tulee kiire elää. Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja rakastettavaa, että ei kannata hukata päivääkään elämättömyyteen.

Olen hirmu vahva ihminen. Vahvuuteen sairastunut. Tottunut selviämään yksin ja pärjäämään. Toisia on helppo auttaa, mutta apua on vaikea ottaa vastaan. Kai se on jonkinlaista ylpeyttä. Tai tunnetta siitä, että ihmisarvo riippuu suorituksesta tai etten voi olla rakastettu ansaitsematta sitä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että apua on välillä pyydettävä ja otettava vastaan. Onneksi on ystäviä, kavereita ja muuten vaan merkityksellisiä ihmisiä!

Ystävät ovat niitä, jotka tulevat käymään silloinkin, kun menee huonosti. He jaksavat kuunnella, kun on rankkaa ja tukevat myös silloin, kun olen tehnyt saman virheen viidettä kertaa (enkä luultavasti vieläkään ottanut opikseni). Kavereita voi olla satoja, mutta ystäviä vain muutamia. Kaveritkin ovat silti tärkeitä. Elämä olisi tylsää ilman kavereita. Sitten on ne muuten vaan merkitykselliset ihmiset. Heiltä saa näkökulmia asioihin. Joku viisas on joskus todennut, (enkä tarkoita tässä kohtaa itseäni), että kukaan ihminen ei tule elämääsi sattumalta. Jokaiselta oppii jotain, niin hyvässä kuin pahassa.

Tärkeintä elämässä on ympärillä olevat ihmiset. Pidä heistä huolta ja anna myös heidän pitää huolta sinusta! Kukaan ei pärjää yksin.

Vaikka elämä juuri nyt on raskasta, se on silti elämää. En halua elää puoliteholla ja varmistellen. Paljon mieluummin otan välillä vähän siipeeni, mutta silti elän. Virheistä oppii tai sitten ei, mutta elämätön elämä kaduttaa varmasti vielä enemmän kuin ne tehdyt virheet.

Voi kun osaisi asennoitua elämään samalla tavalla kuin lapset osaavat. Tehdä asioita täysillä ja täydestä sydämestä. Tehdä juuri sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Tuntea ja näyttää tunteensa välittämättä siitä, mitä toinen tuntee sinua kohtaan. Ihmetellä luontoa ja hymyillä vieraille. Olla huolehtimatta asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa.

Tässä biisissä kiteytyy aika hyvin se, mitä olen yrittänyt sanoa: Haloo Helsinki, Huuda!

Päivä, joka muutti elämäni

Viikko sitten minusta taisi tulla aikuinen. Päivälleen viikko sitten istuin puhelin kädessä peläten, itkien ja odottaen tietoa isäni voinnista. Vielä edellisenä päivänä kaikki oli hyvin. Aamulla lähdin töihin tietämättä, että minun ja läheisteni elämä ei enää koskaan olisi ennallaan. Töistä kotiin päin ajaessani sain äidiltäni puhelun, jonka jälkeen kaikki on ollut epätodellisen tuntuista painajaista. Isäni sai kesken työpäivän vakavan aivoverenvuodon ja taistelee elämästään tälläkin hetkellä.

Olen muuttanut yksin asumaan 19-vuotiaana. Olen mennyt naimisiin 22-vuotiaana. Olen tullut äidiksi 23-vuotiaana ja toisen kerran 25-vuotiaana. Olen kokenut vaikeat raskaudet ja lapsen keskosuuden. Minulla on ollut 10 vuotta asuntolainaa. Pari vuotta sitten avioliittoni yllättäen päättyi. Silti en ole koskaan tuntenut olevani aikuinen. En ole koskaan ollut yksin. Minulla on aina ollut äiti ja isä turvana. Isoissa päätöksissä olen voinut kysyä isän mielipidettä ja jos olen ollut jostain epävarma, olen voinut kysyä neuvoa. Kotona yksin lasten kanssa ollessani olen tuntenut oloni turvalliseksi, koska olen tiennyt, että iskä ajaisi vaikka keskellä yötä apuun, jos sellaista tarvittaisiin. Kun varaston lukko kuukausi sitten jumittui, iskä tuli sen avaamaan. Iskä auttoi talvella lumitöissä ja kantoi puita sisään. Jos auton kanssa tuli pulmia, iskä hoiti nekin. Kuka minua nyt auttaa? Kenelle minä nyt soitan, kun tulee pulma? Tiedän, että ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka auttavat. Mutta ei kukaan korvaa mun iskää.

Olen silti kiitollinen joka hetkestä, jotka olen saanut iskän kanssa olla. Toivon, että niitä tulee vielä lisää. Yksi ihminen totesi pari päivää sitten: "Sulla on huippuiskä". Olen samaa mieltä.

Elämä on silti muuttunut. Tähän asti se on ollut melko tasaista, vaikka vastoinkäymisiä on ollut ennenkin. Viimeisen vuoden aikana on ympärilläni tapahtunut monia menetyksiä. Olen tiennyt, että ne kuuluvat osaksi elämää, mutta en ole silti sitä todella ymmärtänyt. Nyt alan vähitellen sen ymmärtämään. Juuri, kun yhdestä kriisistä on selvinnyt, tarjoillaan toista. Elämä ei ole jotain, mitä odottaa tapahtuvan tulevaisuudessa, vaan elämä on juuri nyt. Se on Afrikan tähteä lasten kanssa ja kiukuttelua väärin voidellusta leivästä. Se on naurua ja itkua, iloa ja surua. Se on myös luopumista. Ehkä jonkin muun tilalle saamista. Juuri nyt elämä tuntuu melko raskaalta, mutta kaiken keskellä niistä pienistä iloin hetkistä osaa nauttia ja saa voimaa kestää ne vaikeammat hetket. Miten hauras elämä onkaan ja kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua?

Rukoilen voimia iskälle taistella, selviytyä ja toipua, ja äidille voimia jaksaa kaikki tämä. Ja myös meille kaikille läheisille.

Helpottaako valittaminen oloa?

Jokaisella on varmasti päiviä, jolloin on hyvin vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. Tekisi mieli valittaa ihan kaikesta, velloa itsesäälissä ja olla kateellinen muille. Muilla kun selvästi on kaikki kivemmin kuin minulla.

Aloitetaan valitusvirsi siitä, että olen kipeä. Joka lihasta särkee ja keuhkoja painaa. Voi minua raukkaa! Poikanikin on kipeä. Niin kovassa kuumeessa, että höpötteli koko viime yön unissaan kaikenlaista sekavaa ja heräili muutaman kerran juomaan. Kissa oksensi epäilemättä kaikki viime viikon aikana syömänsä ruuat keskelle nukkamattoa. Sekin vielä! Kun on yksin aikuisena talossa, ei vaan voi vetää peittoa korville ja sanoa, ettei jaksa. Pakko on myös tehdä ruokaa (ainakin sille yhdelle terveelle perheenjäsenelle) ja siivoilla keittiö, koska kukaan muu niitä ei tee. Ihana naapuri tarjoutui tuomaan kaupasta jotain, jos on tarvetta. Sanoin kuitenkin käyväni itse, koska tarvetta oli kolmen kauppakassillisen verran. :D Ajattelin ostaa jääkaapiin täyteen siltä varalta, että olen kohta yhtä kipeä kuin poikani. Eikä se itse kaupassakäynti niin rankka juttu ollut, mutta niiden kassien kantaminen sisään...Miten voi arkiset asiat tuntua kipeänä lähes mahdottomilta tehtäviltä?

Epätoivon hetki kaupan liukuportaissa. Millä saan siirtymään nämä autoon ja autosta jääkaappiin?

Kotiin ajellessani mietin, että voisin kuuluttaa koko maailmalle, tai no ainakin fb-kavereille, miten kurjaa ja RANKKAA mun elämä on! Katsokaa nyt, mä kävin kaupassa ja ihan yksin!! Hoidan lapset, kolme kissaa ja kodin, vaikka kuumeessa. Eipä sillä, tottahan tuo on. Mutta auttaako valittaminen siihen tunteeseen, että on rankkaa? Helpottaako se niiden asioiden tekemistä, mitkä on yksinkertaisesti vaan pakko tehdä? Eipä taida helpottaa. Päinvastoin, negatiivisissa tunteissa vellominen syö energiaa. Kauppakassit tuntuvat paljon painavemmilta ja niiden tyhjentäminen jääkaappiin hirmuisen isolta työtä, jos asiaa oikein alkaa vatvomaan.

Päätin suhtautua asiaan niin, että homma on nyt vaan hoidettava. Yksi kassi kerrallaan ja turhia narisematta. Huomasin pian olevani kiitollinen siitä, että minulla ylipäätään on rahaa ostaa ruokaa ja käytössä auto, jolla saan ne toimitettua peräti kotiovelle saakka. Vaikka nyt juuri tällä hetkellä on olo kipeä, niin huomasin myös iloitsevani siitä, että suurimman osan vuodesta olo ei ole näin kurja. Olen siis varsin kiitollinen terveydestä. Jos ei välillä olisi kipeä, ei ehkä osaisi arvostaa terveyttä niin paljon. Ja influenssa sentään menee yleensä parissa viikossa ohi.

Ystäväni kertoi katselleensa kauppareissulla kateellisena vanhempaa pariskuntaa, joka teki ostoksiaan kaikessa rauhassa ja poistui kaupasta yhden pikkukassin kera. Itse mietin tänään aivan samaa, kun kurvailin kaupan käytäviä täysien ostoskärryjen kanssa ja edelläni meni mieshenkilö ostoskorissaan muutama tuote. Hetken tunsin suurta kateutta tuon miehen helppoa (ja halpaa) elämää kohtaan. Sitten ajattelin, että haluisinko oikeasti vaihtaa osia. Vaikka ruokaostoksiin saa helposti kulumaan satasen ja niiden pakkailu ja kotiin kantaminen ovat rutkasti työläämpiä kuin sinkkukoriostosten, niin en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni kenenkään toisen elämään.

Olosuhteita on paljon vaikeampi muuttaa kuin suhtautumista niihin. Pienistä asioista kasvaa vuoria, jos käyttää energiansa siihen, että manaa ne isoiksi. Oma olo vaan pahenee sillä, että negatiivisia ajatuksia kierrättää päänsä sisällä. Jos sen sijaan päättää valita positiivisen tai edes neutraalin tavan lähestyä arjen haasteita, voi huomata, etteivät ne niin ylitsepääsemättömiä olleetkaan. Valittamalla ei kertaakaan ole oma olo ainakaan parantunut. Välillä on toki saatava purkaa myös pahaa mieltään, mutta on eri asia tehdä sitä kerta toisensa jälkeen samoista asioista.

Ystävää ei jätetä.

Turhautumista, tavoitteita ja tuloksia

Kaikilla on varmaan kausia, kun ei oikein mikään kiinnosta. Normaalisti pidän itseäni positiivisena ihmisenä, joka löytää synkimmistäkin asioista ne valoisat puolet. Enkä nytkään koe elämääni mitenkään kurjaksi, mutta turhautuneisuus on varmaan oikea sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaa.

Viime talvena ja keväänä olin täynnä energiaa. Oli hauskaa tavata uusia ihmisiä ja oli jokin päämäärä kaikessa. Tavoitteeni oli oppia nauttimaan juoksemisesta, saada opintoja suoritettua hyvällä tahdilla ja ehkä myös löytää hyvä kumppani elämää jakamaan. Oli myös joitakin ammatillisia tavoitteita ja näkemys siitä, mihin opinnoissani tähtään. Noista jutuista näyttää toteutuneen tuo ensimmäinen, muut tavoitteet ovat enemmän tai vähemmän karahtaneet kiville tai polkevat pakoillaan eikä oikein energiaa niiden asioiden muuttamiseen edes tällä hetkellä ole. Missä on motivaatio? Into? Jotain radikaalia muutosta kaivattaisiin nyt!!

Jotkut aamut ovat aikaisen heräämisen arvoisia!

Huomaan olevani tyytymätön siihen, että elämä on tällä hetkellä niin kesken. On ihan hirveästi avoimia asioita, joihin toivoisi jotain pikaista ratkaisua. Pitäisi pystyä nauttimaan myös matkasta eikä odottaa ainoastaan perille pääsyä. Pitäisi myös pystyä nauttimaan talvesta eikä odottaa vain kesää! :)

Lupasin joulukuussa, että laitan itsestäni jonkun kokovartalokuvan kuukausittain blogiin, niin että ainakin itsellä säilyy motivaatio pysyä kunnossa. Aloin miettiä, että onko uudistuneet elämäntavat enää kiinni ulkoisesta "paineesta" pysyä kuosissa. Tulin siihen tulokseen, että eivät! Ensin kuitenkin ne kuvat, koska lupasin.

Nämä peiliselfiet on aina yhtä noloja...

Huomaan nyt, että kun olen jo pitkään syönyt puhdasta ja ravitsevaa ruokaa, osaan paremmin kuunnella oman kropan viestejä siitä, mitä ravintoa se vaatii. Joskus tekee mieli syödä enemmän hiilihydraatteja ja se luultavasti on elimistön viesti siitä, että niitä silloin tarvitaan. Joskus myös iskee pakottava tarve saada esimerkiksi appelsiinituoremehua, vaikka en normaalisti mehuja juo. Talvella tekee mieli erilaisia ruokia kuin kesällä ja siihen on luultavasti ihan fysiologiset syynsä. Kesällä enemmän tuoreita kasviksia ja kylmiä ruokia, kun taas talvella syön kasvikseni mieluiten lämpiminä.

Silloin kuin vielä elin roskaruualla ja karkilla, en tällaisia viestejä kuullut. Minulla ei myöskään ollut mitään käsitystä niistä energiamääristä, mitä söin. Ihmettelin vaan, että miksi lihon, vaikka en oikeastaan syö mitään. Uskon, että oikean ravinnon puute sekoittaa ihmisen luontaisen kyvyn säädellä syömisiään.

Parasta pikaruokaa!

Ennen palkitsin itseni ruualla. Jos oli ollut rankka päivä, niin ansaitsin illalla mielestäni herkkuja. Jos oli ollut tosi mukava päivä, niin pitihän sen kunniaksi myös herkutella. Nyt tuo ajattelumalli tuntuu todella kaukaiselta. Toisaalta huomaan tunteiden vaikuttavan edelleen syömiseeni jossain määrin, mutta päinvastaisella tavalla. Kun on stressiä tai muita murheita, ei tee mieli syödä mitään. Paras lääke ruokahaluttomuuteen on syöminen. Muutaman päivän kun pakottaa itsensä syömään kunnollista ruokaa säännöllisesti, niin ruokahalu palautuu ja olo paranee jo sillä.

Nyt yritän potkia itseni tästä jumitusturhautumis-olotilasta yli ja alkaa tekemään jotain omien tavoitteiden selkeyttämiseksi ja niiden saavuttamiseksi! Ensimmäinen toimenpide tänään voisi olla itsensä raahaaminen ulos. Siellä paistaa aurinko!

Suklaadieetti

Itsenäisyyspäivänä tapahtui se, mikä oli jo marraskuun puolivälistä saakka leijunut ilmassa, mutta olin pystynyt taistelemaan sitä vastaan. Nyt en enää pystynyt. Antauduin jouluherkutteluille. Se sai alkunsa Citymarketin joulunavajaisista, josta ostin "lahjaksi" konvehtirasioita kaksi yhden hinnalla. Samalla viikolla tarjoukseen tulivat Fazerin makeisboxit, kolme kympillä. Pitihän tarjous hyväksikäyttää, lahjaksi tai yllätysvieraiden varalta. Vaikka suljin lahjasuklaat työhuoneen komeroon, niin ne suorastaan huusivat nimeäni. No, ehkä avaan yhden rasian ja vain maistan. Se oli virhe. Naurattaisi, jos ei hävettäisi.

Sanokaa Fazer, kun haluatte hyvää. (En ole saanut ilmaisia konvehteja enkä muitakaan lahjuksia kyseisestä firmasta)

Vielä, kun suklaan syöntiin lisätään se, että viikonloppu meni lähes kokonaan sohvalla löhöillen ja Bonesia katsellen, niin hiukan pelotti astua tänään vaa'alle. Pakko tähän väliin mainita, että kävin sentään viikonlopun aikana laatuseurassa katsomassa Autolla Nepaliin. No niin no. Ei se kyllä noin niin kuin liikunnan tai liikkumattomuuden kannalta kauheasti eroa sohvalla löhöilystä. Mutta oli kyllä vaikuttava elokuva! Siihen vaakaan. Joko se on rikki tai sitten olen keksinyt uuden loistodieetin. Syö suklaata ja paino putoaa! Ehkä ne vaan on ne lihakset, jotka surkastuvat ja siksi vaaka näyttää iloisesti pienempiä lukemia. Oli, miten oli. Olo ei ainakaan ole kovin hyvä suklaata mussuttaessa, joten ei tästä tapaa tule. Viimeistään uuden vuoden aattona on kaapit tyhjennettävä viimeisistäkin sokeriherkuista, niin eipähän sitten enää huutele sieltä. Niin ja tammikuussa alan myös valmistautumaan uuteen juoksukauteen. Ehkä sielläkin on jotain uusia tavoitteita...

 

Ennen kuin hypätään tammikuuhun ja aletaan odottaa kevättä, nautitaan joulusta! Vaikka olo on ollut viime päivinä aika laiska, niin parin viikon lepo rasittavasta liikunnasta tuskin tekee vielä mainittavaa tuhoa kunnolle. Päin vastoin. Ja herkuttelu, kohtuuden rajoissa pysyen, tekee ihan hyvää pääkopalle välillä. Vuoden vaihtuessa vedetään taas tiukempaa linjaa ja aletaan valmistautumaan kohti bikinikautta. Melko harvoin tosin tulee kuljeskeltua bikeissä, mutta kuvaannollisesti tarkoittaen kautta, jolloin pukeudutaan kokovartalotoppa-asua kevyemmin.

Koska blogi on minulle myös motivaattori toteuttaa ne asiat, joista täällä kirjoittelen eli elää terveellisesti ja huolehtia itsestäni ja kunnostani, niin tammikuusta lähtien laitan taas kuukausittain kokovartalokuvan itsestäni. Pysyy joku roti jouluherkutteluissa, kun on "vastuussa" joillekin ja haluaa edelleen olla esimerkkinä siitä, että jokainen pystyy elämänmuutokseen, jos vain haluaa!

Kun ei sovi muottiin

Vielä muutama vuosi sitten vaateostoksilla käynnin jälkeen tuli tunne, että viikkoon ei tarvitse syödä muuta kuin salaattia. Nyt kun kävin vaateostoksilla, marssin kaupasta suoraan ostamaan ruuaksi pizzan ja jälkkäriksi suklaata! Koon 34 hame pyörii päällä eikä pienempiä kokoja ole tarjolla (ainakaan tämän paikkakunnan kaupoissa). Voi sekin ärsyttää aika paljon. Melkein joka vaatekaupassa on nykyisin "Great girls"-osasto, mikä sinänsä on hienoa. Mutta pitääkö pienikokoisten ostaa vaatteensa lasten/nuortenvaateosastolta?? Yritin eilen tehdä tilausta Lindexistä, Kappahlista, Ellokselta ja Halensilta. Jäi yrityksen asteelle, koska en millään sovi siihen muottiin, johon naisen pitäisi sopia. Joku voi ajatella, että hölmöä valittaa tämmöisestä asiasta, mutta ei paljoa hymyilytä, kun kaupasta ei oikeasti löydy yhtäkään sopivaa vaatekappaletta.

Joskus on ihan kivaa pukeutua vasemmanpuoleisten kuvien tavalla. Rehellisyyden nimissä oikenpuolimmainen kuva vastaa paremmin mun todellisuutta. :)

Vaikka koon 34 hame pyöri päällä, ostin sen silti. Pizzan syönnin jälkeen se oli jo paljon parempi.

Pikkuisen houkuttaisi vetää aiheesta tyylikäs aasinsilta siihen, että elämässä ei aina muutenkaan sovi muiden ihmisten (ja itsensä) asettamaan muottiin. Aivan liikaa energiaa kuluu siihen, että yritetään täyttää tietyt normit ja kriteerit ja miellyttää muita. Mitä muut ajattelee ja toiminko niin kuin minun toivotaan toimivan? Aika harvojen elämä menee kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tulee kriisejä, joiden tiimellyksessä joutuu toteamaan, ettei kaunista ulkokuorta pysty pitämään yllä. Kun ei vaan voi hallita toisten elämää eikä oikein edes omaansa, niin on parempi olla rehellisesti sitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään. Kovaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan.

 

Huomion hakemista ja heruttamista

En tiedä, miten muissa kulttuureissa on asian laita, mutta meillä täällä Suomessa itsensä esille tuominen on äärimmäisen paheksuttavaa. Jos joku käyttäytyy tietyllä tavalla, sanotaan, että "se hakee vain huomiota." Miksi ihmiset hakee huomiota? Siksi, että jokainen tarvitsee sitä ja jos sitä ei ympäristöstä muuten saa, niin sitä pitää jollain tavalla hakea! En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei kaipaisi huomioimista, kehuja ja hyväksyntää. Huomion osoittaminen toiselle ei ole itseltä pois, mutta silti se tuntuisi olevan meille suomalaisille huomattavan hankalaa.

Aloin kirjoittaa tätä blogia osittain ihan itsekkäästä syystä. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään tunteita ja asioiden julki tuominen helpottaa omaa oloa valtavasti. Kun on toisten edessä avoin ja rehellisesti sellainen kuin on, ei jää mitään peiteltävää, salattavaa tai hävettävää. Enkä kiellä, etteikö positiivinen palaute ja blogin kautta saatu huomio olisi hivellyt jätetyksi tulemisen myötä kolauksen saanutta itsetuntoa. Päätarkoitus blogin kirjoittamisella kuitenkin on ollut ja on edelleen rohkaista muita elämäänsä tyytymättömiä muuttamaan sitä. Jokaisella on siihen mahdollisuus.

Siinä teille parit herutuskuvat ja vielä (olemattomien) lihasten pullistelua kaupan päälle. :)

Jos on vähäänkään seikkaillut sosiaalisessa mediassa, tietää, mitä tarkoitetaan herutuskuvilla. No sitä, että otetaan itsestä kuvia, ladataan ne nettiin ja kalastellaan hastagien avulla kuvalle tykkäyksiä. Eli yksinkertaisesti ilmaistuna haetaan huomiota. Miten ennen on selvitty ilman selfieitä, seuraajia ja tykkääjiä? Vai ovatko ihmiset tulleet riippuvaisemmaksi huomiosta? Sosiaalinen media on luultavasti tehnyt meistä kaikista sitä käyttävistä ihmisriippuvaisempia. Haetaan hyväksyntää omille mielipiteille ja halutaan näyttää itsestämme ne parhaimmat puolet. Kunhan nyt edes joku tykkää mun kuvasta,  tunnen oloni hyväksi ja jos siitä tykkää 20, niin minähän olen suorastaan rakastettu!

Virtuaalisessa maailmassa on helppoa "tykätä" ja antaa kehuja. Voitaisiinko ottaa tavoitteeksi, että annetaan huomiota ystäville, läheisille tai vaikka vähän vieraammillekin ihan pyytämättä? Jokainen ihminen on huomion arvoinen ja jokainen sitä tarvitsee. En usko, että kukaan pahastuu kehuista tai menee niistä piloille.

Ja loppuun vielä erityismuistutus tyttöjen isille. Muistakaa kehua tyttäriänne ja antaa ihailua heille joka päivä! Jos ihailua ei omalta isältä saa, niin teini-iässä sitä haetaan kipeästi muualta. Tutkittu juttu.

Tunteita ja tunteita

Tunteiden tarkoitus on saada meidät toimimaan. Aika paljon kaikenlaisia tunteita on olemassa. Niihin ei vain yleensä kiinnitä kauheasti huomiota. Nytpä olen kiinnittänyt.

Tätä viikonloppua on leimannut aika vahvasti turhautuminen. Myin netissä ylimääräisiä tavaroitani ja perjantaiksi oli sovittu kaupat. Ostajaa ei näkynyt koko iltana. Eikä edes vaivautunut ilmoittamaan mitään. Ihan jopa ärsytti. Odottelin koko illan ja jäi saunassakin käymättä sen vuoksi. No, lauantaina hän ilmoitti tulevansa. Ei tullut. Illalla laittoi viestin, että käviskö sunnuntaina. Viiden euron takia huomaan tuhlanneeni koko viikonlopun odotteluun. Suorastaan suututtaa. Mietin, mitä kaikkea jäi tekemättä tuon yhden ihmisen takia! Vai pitikö minun hermostua asioista, joihin itse en voi millään tavoin vaikuttaa? Miksi toisten ihmisten toiminta tai tässä tapauksessa toimimattomuus saa aikaan niin voimakkaita tunteita?

Toinen viime päivien hallitseva tunne on ollut yksinäisyys. Olen vakavasti vailla aikuista seuraa. Lasten kanssa on hyvä olla ja nautin ajasta heidän kanssaan, mutta kun moneen päivään ainoat aikuiset ihmiskontaktit on päiväkodin tädit ja kaupan kassat, niin väkisin tuntuu aika haikealta. Samaan aikaan olo on niin rasittunut, että ei edes jaksa kysellä seuran perään. Olisinkohan vähän jopa välipitämätön koko asian suhteen? Kaiken lisäksi pientä toivottomuuttakin on ilmassa. Niin ja levottomuutta. Ikävää unohtamatta.

Lauantaiaamuna olin lähdössä kauppaan lasten kanssa. He eivät jaksaneet odottaa ja lähtivät jo ennen minua ulos. Olin vaihtamassa vaatteita, kun poikani huusi oven raosta: "Äiti, koska sä tuut?" Huusin takaisin, että "mä oon vielä nakuna ja tuun heti, kun saan vaatteet päälle!". Se oli virhe. Poika karjui parkkipaikalla olevalle siskolleen: "ÄITI ON VIELÄ NAKUNA!!!". Että ihan varmuudella kaikki pihalla olevat naapurit kuulivat. Nolotti. Kun sain vaatteet päälleni ja olin lähdössä ovesta ulos, alkoi tilanne jo naurattaa. Olin aika huvittunut.

Todella mitättömän pienet asiat saavat välillä negatiivisia tunteita aikaan. Onneksi asia on myös toisin päin. Olen kuitenkin varsin onnellinen ja elämässäni on paljon hyvää.

Sunnuntaina kuulin ystävääni kohdanneesta suuresta surusta. Yhtäkkiä omat murheet tuntuivatkin aivan mitättömiltä ja hävetti oma kiittämättömyys siitä, mitä on. Tunsin myötätuntoa ja huolta ystäväni ja hänen perheensä jaksamisesta. Hiukan myös pelkoa elämän rajallisuuden tullessa konkreettiseksi.

Musiikki on minulle sellainen asia, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita. Lauantaina katselin lasten kanssa Voice Kidsiä. Yksi kilpailijoista esitti minulle aika tärkeän kappaleen, joka saa aina kyyneleet silmiin. Tunsin surua, mutta myös kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus olla rakkaideni kanssa ja kertoa heille, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Christina Aguilera: Hurt.

 

Yh-arjen haasteet (ja vähän positiivista ajattelua)

Eilen illalla tein ystävän kanssa mukavan kävelylenkin. Sellaisen sielunhoitolenkin. Tekipä hyvää ja kannatti lähteä, vaikka ulkona oli ihan kamala keli. Kova tuuli, sateista ja ajoittain niin pimeää, ettei eteensä nähnyt.

Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.

Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.

Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.

Onnellisuuden salaisuus ja muita ratkaistuja arvoituksia

On ollut vähän liikaa aikaa ajatella ja lukea hyviä kirjoja viime päivinä. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. No hirvittävän fiksuja oivalluksia tietenkin! Olen ratkaissut sellaisia elämän pikku pulmia, kuten "miten olla onnellinen" ja "mistä ihmissuhdeongelmat johtuvat". Ainut heikkous näissä oivalluksissa on, että ne ovat yhtä helposti siirrettävissä käytäntöön kuin lastenkasvatusoppaan neuvot. 

Olinkohan hitusen onnellisempi Bryant Parkissa istuskellessani?

Kun jotain asiaa alan mielessäni selvittämään, käy helposti sillä tavalla, että sisäinen höpöttäjäni ei lopeta höpöttämistä ollenkaan. Se selostaa pitkälle yli puolenyön ja jatkaa heti aamulla siitä, mihin jäätiin. Jonkun asian oivaltaminen on huisin hienoa, mutta aivotkin kaipaavat välillä lepoa.

Hetken levähdystauon elämän isoimpien kysymysten ratkomiseen otin lähtemällä juoksulenkille. En ole kovin pitkiä matkoja hetkeen juossut. On ollut motivaatio sen suhteen hukassa ja oikea polvi on myös ikävästi vihoitellut kävelylenkkien päätteeksi. Juostessa se ei kipeydy, mutta pidempien kävelylenkkien jälkeen kyllä. Pitää vissiin jatkossa juosta joka paikkaan! En ole tuon polven takia uskaltanut kuitenkaan juosta kerralla kuin parin-kolmen kilsan lenkkejä. On sekin silti parempi kuin ei mitään! Mieli lepää edes sen pienen hetken.

Olin kyllä taatusti onnellisempi syödessäni näitä Central Parkissa.

Haluatteko, että kerron onnellisuuden salaisuuden? Ei se mitään, kerron silti. Olenhan varsinainen ekspertti tällä alueella. Onnellisuuden tuntemisen esteenä on halu hallita kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Voin syyttää loputtomasti muiden ihmisten toimintaa omista tunnereaktioistani, mutta vastuu tunteistani on yksin minulla. Jos mietin jatkuvasti, kuinka ihmisten "pitäisi" tai "täytyy" käyttäytyä minua kohtaan, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka kaikki hetken aikaa toimisivat juuri niin kuin minä haluan, niin hetken päästä joku luultavasti tekee taas jotain, mikä rikkoo illuusion. Onnellisuus ei näin ollen voi olla kiinni toisista tai itsen ulkopuolisista asioista. Jos onnellisuus ei ole riippuvainen muista, niin ainoa este onnellisuuden tuntemiselle on oma mieli. Mieli, joka syyttää, häpeää, tuomitsee ja siirtää vastuuta muille. Se saa minut uskomaan, että en tässä tilanteessa ja juuri nyt voi olla onnellinen, koska joku kohteli minua väärin tai koska en saanut hakemaani työpaikkaa jne. Hetkittäin tajuan, että se mokoma valehtelee minulle päin naamaa! Minun tämänhetkinen onneni ei ole kiinni siitä, miten joku vuosia sitten toimi. En voi jäädä oman mieleni vangiksi. Kirjoitin itselleni muistutukseksi tämän ajatuksen:

 

Minun ulkopuolella

ei ole mitään tai ketään,

joka voisi onnellistaa minut.

eikä mitään tai ketään,

joka voisi estää minua

olemasta onnellinen.

Minussa ei ole mitään, mitä minun pitäisi salata 

ansaitakseni rakkautta.

Minä olen täydellisen rakastava ja rakastettava!

Onkos täällä kilttejä lapsia ja aikuisia?

Päätettiin tänään lasten kanssa, että tehdään protesti Joulupukille. Meillä olisi muutama epäkohta, jotka vaatisi pikaista korjausta. "Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa" jne. Kuinka paljon lapsia vaaditaan olemaan "kiltisti" ja kuinka monelle se tarkoittaa sitä, että ei saa kiukutella, ei itkeä eikä ilmaista vihaansa?? Entäs, kun suututtaa? Entäs, kun surettaa? Kun tulee pettymyksiä? Kun tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti? Pitäisikö vaan hymyillä ja padota kaikki negatiiviset tunteet sisälleen? Eikä oikeastaan kovin paljoa saisi iloitakaan, koska "itku pitkästä ilosta!" Parasta siis vain hymyillä ja olla mahdollsimman neutraali ja näkymätön.

Eikä tuo kiltteysvaatimus rajoitu edes vain joulun aikaan. Liian kilteistä lapsista kasvaa räjähdysherkkiä aikuisia. Tai tunnevammaisia. Ihmisiä, jotka eivät uskalla tuntea oikein mitään. Kyllä ne padotut tunteet joskus purkautuu tavalla tai toisella. Siispä tässä kodissa saa kiukutella, jos kiukuttaa ja raivota, jos raivostuttaa ja itkeä, kun surettaa. Saa myös nauraa, kun on aihetta iloon. Kunhan ei toista vahingoita, sanoin tai teoin. Ja ne tontut voi painua kyttäämään muihin koteihin! Tai ehkä niille voisi opettaa, että kaikki tunteet on ihan yhtä sallittuja. Miksi muuten meille olisi niitä luotu?

Blogi tulee jatkossakin keskittymään liikuntaan ja hyvään oloon, vaikka tänne nyt viime aikoina on putkahdellut hieman syvemmälle sukeltavia kirjoituksia. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa hyvinvointiin. Jos ei voi henkisesti hyvin, myös fyysinen puoli alkaa jossain vaiheessa prakaamaan.

Lopuksi haluan julkaista runon tai ajatelman, joka liittyy aiheeseen. Olen tähän mennessä kehdannut näyttää sen yhdelle ystävälle enkä ole kellekään aiemmin edes kertonut kirjoittavani mitään tuollaista. No nyt tulen kaapista ulos. Ja näitä on kuulkaa lisää! Omien henkilökohtaisten tuntojen ja kipuilujen julki tuominen on minulle astumista epämukavuusalueelle. Teen sen silti.

Miksi minä en saanut olla minä?

Miksi minulta vaadittiin enemmän?

Ei saa tuntea, ei saa paljastaa liikaa.

Ei saa päästää ketään lähelle

Ettei kukaan voi loukata. Ettei kukaan voi hylätä.

Ympärillä muuri, antaa suojaa

estää elämästä.

Tunnen toisten tunteita

en omia.

Jos tunnen, minua voi satuttaa.

Jos annan liikaa itsestäni

menetän hallinnan.

Elän jonkun muun elämää

kukaan ei elä minun elämääni.

Vaadin muita tekemään minut onnelliseksi.

Sysään vastuun muille.

Ennakoin, vaistoan,

huolehdin, suojelen.

Pelkään.

Myönnän, tunnustan,

suostun muutokseen.

Vähitellen, pikkuhiljaa,

olen vapaa.

Kuka peilistä stalkkaa?

Kirjoittelin kesällä blogiin tekstin otsikolla "mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)". Tämä teksti voisi kertoa siitä toisesta puolesta. Voi olla, että nyt tulee vähän diipimpää matskua ja omien tuntojen pohdintaa. 

Joskus on vaan tosi vaikea olla itsensä kanssa. Huomata, että on aika huonoa seuraa itselleen. Todeta, että on täyttänyt elämäänsä kiireellä ja kaikenlaisilla "projekteilla", ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseään. Varmasti liikunta on yksi tapa paeta niitä asioita, jotka pitäisi pystyä kohtaamaan ja käymään läpi. Tuntemaan läpi. Olen tosin sitä mieltä, että liikunta ei ole ollenkaan huonoin vaihtoehto paeta asioiden kohtaamista, koska joskus on vaan pakko tehdä niin. Pakko paeta, jotta kestäisi. Eilen juttelin ystävän kanssa siitä, että kriisin keskellä ihminen löytää (jos löytää) jonkun keinon, jolla "ostaa lisäaikaa". Joku pakenee todellisuutta lähtemällä ulkomaille, joku tekee tukka putkella töitä ja jollekin se pakokeino on alkoholi. Fakta on kuitenkin se, että asioita ei voi paeta loputtomiin. Jos surutyötä ei tee eikä pysty tuntemaan surua läpi, se koteloituu jonnekin syvälle ja ilmestyy sieltä joskus myöhemmin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta kaikkea ei tarvitse eikä pysty tuntemaan kerralla. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Joskus myös paeten.

Peilistä stalkkaa tämän näköinen tyyppi, mutta miten huonosti vielä tämän tyypin tunteekaan?

Jotta osaisi olla toisen kanssa, olisi ensin opittava olemaan itsensä kanssa. Rakastamaan itseään siinä määrin, että osaa asettaa omat rajansa. Olla terveellä tavalla itsekäs. Olla tasapainossa itsensä kanssa. Koskaan ei ihan valmiiksi tule, mutta jos edes voisi tulla toimeen omien keskeneräisyyksiensä kanssa. Itsestään on vaikea antaa kaikkea toiselle, jos ei edes itse ole sinut itsensä ja historiansa kanssa.

Elämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos ei olisi niin hirveän ajatteleva ihminen. Antaisi vaan mennä ja katsoisi jälkikäteen, mihin on päätynyt. Vaan kun ei pysty. Kun haluaa olla täysin varma siitä, että tekee oikeita päätöksiä elämänsä suhteen. Ystäväni sanoin "kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin oppii väistelemään". Ehkä se on viisautta. Ehkä se myös jossain vaiheessa elämää palkitaan. Tarkkaan punnituilla ratkaisuilla on tapana olla kestävämpiä kuin hätäisesti tehdyillä.

Mun elämä on silti aika kivaa ja hyvää. Vaikka se on tosi kesken ja palikat levällään. Niitä paloikoita on vaan keräiltävä yksi kerrallaan eikä yritettävä kahmia kaikkia kerralla. Uskon, että vain sillä tavalla voi rakentaa elämälleen kestävän pohjan. Jos on liian monta palikkaa kerralla käsissä, niin ne helposti lipsuvat käsistä ja leviävät uudelleen.

Laitan loppuun mun uuden voimabiisin. Tää on aivan ihana! Kiitos rakas naapuri tästä. :) Hillsong United: Oceans.

Valoa ja varjoja

Viime päivät ovat olleet taas vaihteeksi täynnä stressiä. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle yhtäaikaa ja pitäisi olla joku superihminen hallitakseen tätä kaikkea. Jos jotain hyvää, niin ainakin vihdoin saan jotkut paperit taskuun teologisesta tiedekunnasta!

Stressi saa aikaan sen, etten pysty syömään. Syömättömyys taas saa aikaan sen, että olen väsynyt ja viluinen koko ajan. Olen tehnyt viime päivien aikana isoja päätöksiä, kun olen joutunut toteamaan, että kaikkea en vaan mitenkään pysty tekemään yhtäaikaa. En jaksa, en pysty enkä kykene! Opinnot saa nyt jäädä toistaiseksi tauolle ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Ihan ensimmäinen tavoite on saada kokopäiväinen työ. Siinä sitä onkin tavoitetta tämmöisenä aikana.

Jostain syystä päässäni alkoi tänä aamuna soimaan Pekka Simojoen biisi, jonka sanat menevät näin:

Kaikki menneet murheelliset päivät,
itkut, jotka itkemättä jäivät,
suru, jota lievitä ei kukaan,
kipu, joka aina tulee mukaan.
Tuska, joka yhä tulee kohti,
murhe, joka epätoivoon johti,
kyynel yksikään ei turhaan juokse,
kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!

Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!
Aika kutoo suurta salaisuutta:
kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Uskon vakaasti, että kaikki vastoinkäymiset kääntyvät vielä voitoksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että eikö niitä vastoinkäymisiäkin olisi ollut jo tarpeeksi yhdelle ihmiselle. Jos kerran kivun kautta Jumala luo uutta, niin sopii toivoa, että siitä tulee jotain hirmu hyvää!! Sen verran paljon noita kipuja on tähän vuoteen mahtunut.

Oli pakko kuunnella tuo ylläoleva biisi YouTubesta, kun se niin kovasti mielessä pyöri. Samalla löysin toisen Pekka Simojoen tutun biisin, jossa on aika lohdulliset sanat. Särkyneiden majatalo. Mistäs mä sellaisen löytäisin?

Maailman noloin äiti tässä hei!

Muistan itse miettineeni joskus alle parikymppisenä, että on tosi noloa, kun hieman varttuneemmat naiset pukeutuvat "muka nuorekkaasti". Silloin päätin, että minä kyllä vanhenen arvokkaasti ja pukeudun ikäiselleni sopiviin vaatteisiin. En tiedä, mitä tarkalleen ottaen silloin ajattelin tuon tarkoittavan.

Olen katsellut valokuvia, joissa olen juuri tullut äidiksi. Kuvissa olen 23-vuotias, mutta pukeuduin kuin mummo! Näytin paljon ikäistäni vanhemmalta. Oma tyyli alkoi pikkuhiljaa löytymään vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Varmaan osansa myös sillä, että kilojen karistamisen myötä tunsin vastaavani ulkoisesti sisäistä minääni. Siis sitä, millaiseksi olin aina tuntenut itseni.

Pidän rennosta pukeutumistyylistä. Usein se tarkoittaa farkkuja, t-paitaa ja tennareita. Tai tätä:

En tuntisi oloani mukavaksi jakkupuvussa. Sellainen pukeutumistyyli ei kuvastaisi yhtään sitä, millaisena itseni näen. Eri asia tietenkin, jos töiden vuoksi on pukeuduttava tietyllä tavalla. Pidän myös juhlista ja pukeuduin mielelläni nättiin mekkoon ja laitan jalkaan ehkä jotkut näistä:

Nyt päästäänkin siihen, että kuulunko nyt itse niihin kolmekymppisiin, joita lukioikäisenä arvostelin? New Yorkissa minua ja ystävääni kyydinnyt taksikuski ei uskonut meitä "näin vanhoiksi". Ja että vielä kahden lapsen äiti! No, nuo kommentit kuulostivat tietenkin vaan mukavilta kohteliaisuuksilta. Mutta tänään sain 8-vuotiaalta tyttäreltäni palautetta pukeutumisestani. "Oliksä tolleen pukeutuneena Helsingissä?!". Vastasin olleeni. Tyttö pyöritteli silmiään ja tuhahti: "Toi farkkutakki ei sovi oikeen sun ikäsille." Johtuisko siitä, että tyttärelläni on samanlainen...Olkoonkin sitten tosi noloa, mutta aion jatkossakin pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joissa tunnen olevani oma itseni.

Mitä ulkoinen olemus meistä viestittää muille? Voiko pukeutumisesta, hiustyylistä tai koruista päätellä jotain ihmisestä? Näytänkö ulospäin siltä, mikä olen? Olen saanut kuulla pariinkin otteeseen, että "et näytä yhtään teologilta!". Miltä teologit näyttää? Onko olemassa joku standardi, miltä tietyn ammattiryhmän tai asian edustajan pitää näyttää? Ehkä on. Koen tärkeäksi näyttää siltä, että kuka tahansa uskaltaa tulla juttelemaan kanssani. Jos joudun itse esim. kysymään neuvoa joltain vieraalta, niin valikoin joukosta sen, joka näyttää helpoimmin lähestyttävältä. Toivottavasti näytän siis itsekin sellaiselta!

Syksy ja uudet haasteet ovat täällä. Liikunnan saralla pimenevät illat ovat minulle se suurin koetinkivi motivaation kannalta. Nyt on se aika, jolloin punnitaan, kuinka kestävällä pohjalla tämä mun uusi elämä on! Jostain luin juuri hyvän vinkin. Kun ei yhtään huvittaisi lähteä lenkille, niin pukee ensin urheiluvaatteet päälle ja päättää vasta sitten, lähteekö vaiko ei! Aivan loistava ohje! Olen itse huomannut, että jo lenkki/salivaatteiden päällepukemisesta tulee fiilis, että nyt tehdään eikä meinata.

Tää maailman noloin äiti lähtee nyt nolaamaan yhden eskarilaisen.

Oikaisuja ja avautumista

On aina yhtä mieltä ylentävää kuulla, että selän takana on puhuttu asioista, joista ei kunnolla tiedetä. Kiitos vaan kyseisille ihmisille. Ehkä tunnistatte itsenne. Kiitos siis siitä, että jatkossa mietin vieläkin tarkemmin sanavalintojani.

Sain tänään kuulla, että blogikirjoitusteni perusteella on puhuttu, etten jaksaisi olla lasteni kanssa. Tai että olen väittänyt olevani väsynyt hoitamaan lapsia yksin ja ettei lasten isä ottaisi vastuuta ollenkaan. Näyttäkää toki teksti, jossa näin lukee!

Mahtavaa, että kaiken vuoden aikana koetun jälkeen löytyy ihmisiä, jotka syyllistää siitä, että hiukan on voimat lopussa. Vuoden 2013 keväällä olin naimisissa, yksi omakotitalo oli myynnissä, tytär oli aloittamassa seuraavana syksynä koulun, oli suunnitelmat seuraavan omakotitalon rakentamisesta rakennuslupia myöden valmiina, opinnot täydessä vauhdissa ja kuvittelin kaiken olevan kunnossa. Oli suunnitelmia perheen yhteisistä lomista ja tulevista vuosista. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että kaikki menikin uusiksi. Koko elämältä vietiin yhdellä lauseella pohja. Voin kertoa, etten ikinä uskonut kokevani mitään näin rankkaa. Kaikki ne tunteet, jotka jouduin käsittelemään, olivat välillä niin voimakkaita, että ajattelin, etten jaksa tuntea niitä. Että en kestä.

Kirjoitan toki asiat niin kuin olen ne itse kokenut ja tuntenut. Toisella osapuolella luultavasti on eri näkemys asioista, mutta ei kukaan voi silti tulla arvioimaan sitä, mitä minä olen kokenut. Se on todellista minulle.

Väännetään siis rautalangasta. Blogi käsittelee pääasiassa liikuntaa, mutta minulla on myös muuta elämää. Liikkumisen ohella ehdin kyllä esimerkiksi huolehtimaan lapsistani. Ja tekemään aika paljon kaikkea muutakin. Jos peräti yhdessä blogitekstissä kerron minulla olleen huono päivä, niin eikö muilla koskaan ole? Eikö muut äidit ikinä ole väsyneitä kuuntelemaan lasten jatkuvaa kiukuttelua turhista asioista?
En ole väsynyt olemaan lasteni kanssa, vaan olen väsynyt kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Pää on käsitellyt melko isoja asioita. Onko ihme, jos hieman on energiat vähissä? Yritän itse olla itselleni armollinen eikä sekään ole ihan helppoa. Muita en enää tarvitse arvostelemaan elämääni. 

Motivaatiota!

Viime päivinä on ollut helteistä huolimatta syksyn tuntua ilmassa. Vuosi vuodelta kesän loppuminen tuntuu haikeammalta. Miten paljon sitä odottaa ja sitten se menee niin nopeasti ohi! Vielä voi kuitenkin nauttia ihanan lämpimistä aamuista ja syödä aamupalan ulkona. Nyt on otettava kaikki irti kesän (luultavasti) viimeisistä hellepäivistä. Toivottavasti lämpöisiä ilmoja jatkuu pitkälle syksyyn!

Lämmin aamu ja aamupalaa ulkona. Parhautta!

Syksyn lähestyessä on syytä miettiä motivaatioasioita. :) Keväällä ja kesällä ei hurjasti vaadita intoa lähteä lenkille. Valo ja lämpö houkuttaa lähtemään pois sohvan nurkasta ihan ilman suuria ponnisteluja. Mutta entäs syksy ja talvi?? Tihkusaateessa, koleassa säässä ja pimeydessä sohva ja telkkari houkuttaa huomattavasti paljon enemmän kuin kuntoilu. Riittäisikö motivaatioksi se, että liikunnasta tulee yksinkertaisesti niin hyvä fiilis? Se auttaa jaksamaan ja nostaa itsetuntoa. Pakko myöntää, että itselle nuo syyt eivät taida marraskuun pimeinä iltoina riittää. Silloin olisi hyvä, kun olisi joku joka tulisi vähän potkimaan persuuksille ja veisi vaikka väkisin sinne lenkille!

Toisaalta liikunnasta on kerennyt tulemaan jo niin iso osa elämää, että vaikea olisi kuvitella itseään illasta toiseen sohvalla makoilemaan. Eikä saavutettuja tuloksia halua kadottaa!

Syksy saapuu, vaikka kuinka toivoisi kesän jatkuvan. Ei auta!

Olen nyt muutaman kerran käynyt pitkästä aikaa kuntosalilla. Liikunnan vaihtelevuus motivoi myös. Kevät ja kesä meni oikeastaan pelkästään juoksemaan opettelussa ja muu liikunta jäi vähälle. Kahvakuulailua toki olen ohessa harrastanut ja syksyn tullen toivottavasti taas pääsen ohjatuille kahvakuulatunneille. Kahvakuulan avulla saa tehtyä tosi kokonaisvaltaisen treenin ja huomaan, että erityisesti keskivartalon lihakset ovat sen myötä kehittyneet huimasti. En ole juurikaan tehnyt pelkkiä vatsalihasliikkeitä, mutta silti ne lihakset ainakin jotenkin on näkyvissä. :)

Kuntosalilla taas pystyy kohdistetummin kehittämään tiettyjä kohtia kropassa. Oma heikko kohta on selkeästi ylävartalon lihakset ja erityisesti olkapäät. Aivan onnettoman pienillä painoilla sain itseni todella kipeäksi! No, tästä ei voi muuta kuin kehittyä. Onneksi on hyvä personal trainer, joka kertoo, mitä pitää tehdä. ;)

Kun tekee välillä muuta, niin juoksukin tuntuu taas mukavammalta. Sama taitaa olla elämässä muutenkin. Jos aina vaan pyörii samoissa ympyröissä eikä koskaan astu ulos omalta mukavuusalueeltaan, niin tylsäksi käy. Ei tapahdu kehitystä. On mahdollisuus, että voi käydä ikävästi ja satuttaa itseään, mutta jos ei koskaan ota riskejä, niin ei voi myöskään saavuttaa mitään.

Laitan taas kerran biisin tähän loppuun. Juha Tapio on lemppariartistini. En voi muuta kuin ihmetellä näitä sanoituksia! Melkein joka biisistä voi löytää itsensä. Miten yksinkertaisesti ja kauniisti hän saa kiteytettyä muutamaan lauseeseen ne ajatukset, joita itsekin on pyöritellyt päässään. Tässä yksi niistä kappaleista: Kuinka paljon.

Eniten ärsyttää kaikki!

Tänään on ollut kohtalaisen huono päivä. Heräsin liian aikaisin enkä saanut enää unta, joten päätin nousta keittelemään aamupuuroa. Siihen meni liikaa suolaa. Jos päivän tärkein ateria, aamupuuro, menee pilalle, niin päivä on varmasti pilalla! Näinhän siinä kävi. Alakertaan kömpi pian kaksi todella vihaista viimeisen lomapäivän viettäjää.

Kun sain nuo kärttyiset lomailijat ulkoistettua pihaleikkeihin, päätin ottaa härkää sarvista ja suunnitella ensi syksyn opintoja. Eiköhän vaan kaatunut koko weboodi, josta kursseja olisi päässyt valikoimaan. Ei siis sekään mennyt ihan putkeen. Pojalle sain sentään varattua neuvola-ajan, tosin melkein 3 kk myöhässä. Muisti se on huonokin muisti.

Koko päivän on jotenkin tökkinyt kaikki. Lapset ovat tapelleet, kissa kaatoi vesiastian metsästäessään kärpästä, kauppareissulla lapset jättivät autoon kaiken mukana olleen omaisuutensa samalla, kun minä yritin kantaa ostokset ja kirjaston kirjat sisälle, ja kun pyysin ystävällisesti tuomaan omat tavarat sisään, niin ne toki putosivat eteiseen. Joskus tuntuu, että yksi käsipari lisää voisi olla paikallaan. Tai lisähermot.

Kaiken on kruunannut päänsärky, joka ei lähtenyt edes särkylääkkeillä. Päätin lähteä tekemään pienen juoksulenkin, vaikka mikä olisi. "Mikä" tarkoittaa tässä kohtaa lämpötilaa, joka on kohonnut +30 asteeseen. Lenkki kulki silti oikein mukavasti eikä olo tuntunut mitenkään hurjan tukalalta. Tankkasin aika paljon vettä/laimeaa mehua ennen lenkkiä, joten alkumatkasta se vähän alkoi vellomaan vatsassa, mutta hetken päästä helpotti. Juostessa tulee hiki joka tapauksessa, joten ei oikeastaan ole väliä, onko lämpötila hellelukemissa vai ei. Eri asia toki, jos pidempiä matkoja juoksisi.

Lenkkiselfie

On se vaan ihmeellistä, miten juoksulenkki vaikuttaa positiivisesti mielialaan. Kotiin päästyä ei enää harmittanut yhtään niin paljon! Vähän jopa irtosi hymy kameralle.

Näätkö kuvassa kissan? Siis ihan oikeesti.

Huomenna alkaakin lapsilla koulu. Toinen aloittaa eskarin ja toinen menee jo tokalle luokalle. Mun pienet.

Laitan vielä loppuun biisin, joka koskettaa. Alkuperäisversio on Johanna Kurkelan, mutta tämän esittää Jonnu. Vaikka Johanna Kurkela on yksi suosikkini suomalaisista naisartisteista, niin tämä versio on minusta vieläkin kauniimpi. Riko minut.

Elämän iloja ja myös niitä varjopuolia

Mittari näyttää +30 varjossa. Miten ihanaa!!! Voiko ihminen enempää nauttia olostaan? Ei juurikaan. Tätä lisää. Suomessa joutuu palelemaan 11 kk vuodesta, niin jos edes yhden kuukauden olisi mulle siedettävä keli eli suomalaisittain "tukala helle". Ei kai ole liikaa pyydetty?

Juoksukin on pitkästä aikaa tuntunut aika mukavalle. Olen lähtenyt lenkille illalla kahdeksan jälkeen, jolloin lämpötila on ollut sopiva. Kun aurinko ei enää pahemmin porota, niin ilmasto on tuntunut hyvin miellyttävälle. Voi, kun tätä jatkuisi koko vuoden! Olen tainnut syntyä väärään maahan. Liian kauas päiväntasaajasta.

Viime lenkeillä en ole käyttänyt laisinkaan Sportstrackeria. Se luo paineen juosta tiettyä vauhtia ja kilpailla itsensä kanssa. Joka kerralla tekee mieli juosta hieman kovempaa. Jos treenaa tavoitteellisesti, niin sehän on tietysti hyvä juttu. Itse huomasin kuitenkin, että lenkeistä meinasi kadota ilo ja ne olivat enemmän suorittamista ja tietyn vauhdin ja kilometrimäärän saavuttamista. Mun tavoite on nauttia siitä, mitä teen, joten ainakin toistaiseksi juoksen ilman mittareita oman fiiliksen mukaan. Ja mikä on juostessa, kun saa ihailla matkalla näitä maisemia:

Viime päivinä olen pohtinut ja jutellut siitä, että tunnen olevani henkisesti aika väsynyt. En masentunut enkä surullinen, vaan väsynyt. Elämänilo ja -halu on palannut ja odotan innolla tulevaisuutta. Nautin myös siitä, mitä on nyt. Olen aina ollut pärjääjä. Ihminen, joka ei pyydä apua, vaan mieluummin yrittää selviytyä itsekseen tilanteessa kuin tilanteessa. Vuodessa on tapahtunut paljon. Talon myynti, muutto, ero, yksinhuoltaja-arki kahden lapsen kanssa, opiskelu...aika monta todella stressaavaa tekijää. Tähän kohtaan sopisi loistavasti jo aiemmin Pullukka Runin yhteydessä julkaisemani kuva:

Välillä on tunne, että voi kun joku ajattelisi ja tekisi päätökset mun puolesta. Itse voisin sitten vaan tehdä asiat ohjeiden mukaan eikä tarvitsisi itse miettiä mitään. Vaan kun olisi pakko suunnitella opintoja tulevalle vuodelle, sumplia arjen aikataulut lasten koulujen, harrastusten ja tietysti omien menojen mukaan ja miettiä ehkä hiukan muutenkin tulevaisuutta. Stressaa pelkkä ajatus siitä, kuinka paljon on "pitäisi tehdä"-juttuja tekemättä. Olisi edes pelkästään työn, perheen ja vapaa-ajan yhdistäminen, mutta kun mun elämässä on tällä hetkellä liikkuvia palasia hiukan enemmän. 

Kaiken väsymyksen keskellä on kuitenkin tunne, että elämä kantaa. Eikä tarvitse jaksaa yksin.

Mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)!

Juuri kun olin ajatellut kirjoittaa itsetunnosta, niin huomasin, että samaa aihetta on käsitelty monessa muussakin blogissa. Kirjoitan silti joitain omia ajatuksia asiasta.

Itsetunto sisältää aina ajatuksen siitä, millaisina muut näkee meidät. Usein tämä ajatus on aivan muuta kuin todellisuus. Katseletko itse muita ihmisiä kadulla sillä silmällä, että onpas tuo tyyppi ruma? En minä ainakaan näe ympärilläni rumia ihmisiä vaan näen jokaisessa jotain kaunista. Sen sijaan sen huomaa äkkiä, jos ihminen ei pidä itse itsestään ja häpeää itseään.

Olen myös itse kuulunut tuohon porukkaan, joka ei tunne oloaan omassa kropassaan hyväksi. Varsinkin nuorempana näin itseni lihavana, vaikka painoin saman verran kuin nyt. En siis mitenkään voinut olla lihava, mutta itse tunsin niin. Epäilin myös silmieni olevan harvinaisen rumat. Ja hampaat. Ja liian paksut reidet ja liian leveä takamus. Mitähän vielä? Hiuksetkin olisi voineet olla tuuheammat ja iho kauniimman sävyinen. :D

Raskauksien myötä lihoin ihan hirvittävästi. Olin silloin kuitenkin niin keskittynyt äitinä olemiseen, ettei se edes kauheasti haitannut. Paitsi sitten, kun näin itsestäni otettuja valokuvia. Peilistä onnistuin näkemään itseni paljon hoikempana, mutta valokuvat paljasti karun totuuden. Ryhtikin oli painunut kumaraan joka kuvassa. Kieltämättä olo oli siinä vaiheessa vähän sellainen, että en ikinä pysty enää vartaloani muuttamaan sellaiseksi, että olisin itse tyytyväinen. Pystyin kuitenkin! Eikä se edes vaatinut mitään kamalaa ponnistelua ja kärsimystä. Kyllä, ihan rehellisesti sanottuna, se vaikutti paljon itsetuntoon positiivisesti. Ei niinkään se, miltä näytin vaan se tunne siitä, että pystyi tekemään muutoksen. Hyvä minä!

Voisin löytää (ja löydän) näistä kuvista monta asiaa, mistä en itsessäni pidä. Löydän kuitenkin myös aika monta hyvää puolta. :)

 Sen jälkeen on tapahtunut monia asioita, jotka ovat parantaneet itsetuntoa. Mutta myös tapahtumia, jotka olisi voineet tehdä todellista tuhoa itsetunnolle. Kärjistetysti ilmaistuna eihän se kovin mieltä ylentävää ollut tulla vaihdetuksi toiseen. En kuitenkaan jäänyt pyöriskelemään siihen ajatukseen, vaan päätin päin vastoin näyttää (lähinnä itselleni), että pystyn mihin vaan! Itsensä voittaminen asioissa, joita ei ikinä uskonut pystyvänsä tekemään, on opettanut arvostamaan omaa kroppaansa. Kuinka hyvin se oikeastaan toimii ja mihin kaikkeen se venyy! Juostessa tuntee itsensä vahvaksi ja hyväksi. Tunne siitä, että jaksaa ja pystyy on jotain todella hienoa.

Olen huomannut, että kiinnitän nykyään paljon vähemmän huomiota siihen, mitä kuvittelen muiden ajattelevan minusta. Yhtenä isona tekijänä on varmasti se, että TUNNEN oloni hyväksi. Huomaan kuitenkin myös sen, että jos jää monta päivää väliin liikunnasta ja tulee syötyä huonosti, niin oma olo ei ole yhtä hyvä. En tarkoita, että itsetunto olisi niin pienestä kiinni, mutta sillä on vaikutusta. Sillä, että pitää hyvää huolta itsestään, on vaikutusta.

Jos pystyisi joka aamu peilistä katsoessaan näkemään itsessään jotain nättiä sen sijaan, että miettisi niitä huonoja puolia. Luultavasti kukaan muu kuin itse ei kiinnitä niihin "huonoihin" puoliin pienintäkään huomiota. Ei siis kannattaisi itsekään kiinnittää. :) 

Ulkonäkö ja tyytyväisyys omaan vartaloonsa ei tee ihmistä onnelliseksi, mutta on toki osa sitä. Asia on ehkä niin, että kun on tyytyväinen itseensä, voi keskittyä nauttimaan elämän olennaisista jutuista. Laitan taas loppuun yhden biisin, joka on itselleni merkityksellinen. It's a wonderful life!