Helpottaako valittaminen oloa?

Jokaisella on varmasti päiviä, jolloin on hyvin vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. Tekisi mieli valittaa ihan kaikesta, velloa itsesäälissä ja olla kateellinen muille. Muilla kun selvästi on kaikki kivemmin kuin minulla.

Aloitetaan valitusvirsi siitä, että olen kipeä. Joka lihasta särkee ja keuhkoja painaa. Voi minua raukkaa! Poikanikin on kipeä. Niin kovassa kuumeessa, että höpötteli koko viime yön unissaan kaikenlaista sekavaa ja heräili muutaman kerran juomaan. Kissa oksensi epäilemättä kaikki viime viikon aikana syömänsä ruuat keskelle nukkamattoa. Sekin vielä! Kun on yksin aikuisena talossa, ei vaan voi vetää peittoa korville ja sanoa, ettei jaksa. Pakko on myös tehdä ruokaa (ainakin sille yhdelle terveelle perheenjäsenelle) ja siivoilla keittiö, koska kukaan muu niitä ei tee. Ihana naapuri tarjoutui tuomaan kaupasta jotain, jos on tarvetta. Sanoin kuitenkin käyväni itse, koska tarvetta oli kolmen kauppakassillisen verran. :D Ajattelin ostaa jääkaapiin täyteen siltä varalta, että olen kohta yhtä kipeä kuin poikani. Eikä se itse kaupassakäynti niin rankka juttu ollut, mutta niiden kassien kantaminen sisään...Miten voi arkiset asiat tuntua kipeänä lähes mahdottomilta tehtäviltä?

Epätoivon hetki kaupan liukuportaissa. Millä saan siirtymään nämä autoon ja autosta jääkaappiin?

Kotiin ajellessani mietin, että voisin kuuluttaa koko maailmalle, tai no ainakin fb-kavereille, miten kurjaa ja RANKKAA mun elämä on! Katsokaa nyt, mä kävin kaupassa ja ihan yksin!! Hoidan lapset, kolme kissaa ja kodin, vaikka kuumeessa. Eipä sillä, tottahan tuo on. Mutta auttaako valittaminen siihen tunteeseen, että on rankkaa? Helpottaako se niiden asioiden tekemistä, mitkä on yksinkertaisesti vaan pakko tehdä? Eipä taida helpottaa. Päinvastoin, negatiivisissa tunteissa vellominen syö energiaa. Kauppakassit tuntuvat paljon painavemmilta ja niiden tyhjentäminen jääkaappiin hirmuisen isolta työtä, jos asiaa oikein alkaa vatvomaan.

Päätin suhtautua asiaan niin, että homma on nyt vaan hoidettava. Yksi kassi kerrallaan ja turhia narisematta. Huomasin pian olevani kiitollinen siitä, että minulla ylipäätään on rahaa ostaa ruokaa ja käytössä auto, jolla saan ne toimitettua peräti kotiovelle saakka. Vaikka nyt juuri tällä hetkellä on olo kipeä, niin huomasin myös iloitsevani siitä, että suurimman osan vuodesta olo ei ole näin kurja. Olen siis varsin kiitollinen terveydestä. Jos ei välillä olisi kipeä, ei ehkä osaisi arvostaa terveyttä niin paljon. Ja influenssa sentään menee yleensä parissa viikossa ohi.

Ystäväni kertoi katselleensa kauppareissulla kateellisena vanhempaa pariskuntaa, joka teki ostoksiaan kaikessa rauhassa ja poistui kaupasta yhden pikkukassin kera. Itse mietin tänään aivan samaa, kun kurvailin kaupan käytäviä täysien ostoskärryjen kanssa ja edelläni meni mieshenkilö ostoskorissaan muutama tuote. Hetken tunsin suurta kateutta tuon miehen helppoa (ja halpaa) elämää kohtaan. Sitten ajattelin, että haluisinko oikeasti vaihtaa osia. Vaikka ruokaostoksiin saa helposti kulumaan satasen ja niiden pakkailu ja kotiin kantaminen ovat rutkasti työläämpiä kuin sinkkukoriostosten, niin en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni kenenkään toisen elämään.

Olosuhteita on paljon vaikeampi muuttaa kuin suhtautumista niihin. Pienistä asioista kasvaa vuoria, jos käyttää energiansa siihen, että manaa ne isoiksi. Oma olo vaan pahenee sillä, että negatiivisia ajatuksia kierrättää päänsä sisällä. Jos sen sijaan päättää valita positiivisen tai edes neutraalin tavan lähestyä arjen haasteita, voi huomata, etteivät ne niin ylitsepääsemättömiä olleetkaan. Valittamalla ei kertaakaan ole oma olo ainakaan parantunut. Välillä on toki saatava purkaa myös pahaa mieltään, mutta on eri asia tehdä sitä kerta toisensa jälkeen samoista asioista.

Ystävää ei jätetä.

Onkos täällä kilttejä lapsia ja aikuisia?

Päätettiin tänään lasten kanssa, että tehdään protesti Joulupukille. Meillä olisi muutama epäkohta, jotka vaatisi pikaista korjausta. "Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa" jne. Kuinka paljon lapsia vaaditaan olemaan "kiltisti" ja kuinka monelle se tarkoittaa sitä, että ei saa kiukutella, ei itkeä eikä ilmaista vihaansa?? Entäs, kun suututtaa? Entäs, kun surettaa? Kun tulee pettymyksiä? Kun tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti? Pitäisikö vaan hymyillä ja padota kaikki negatiiviset tunteet sisälleen? Eikä oikeastaan kovin paljoa saisi iloitakaan, koska "itku pitkästä ilosta!" Parasta siis vain hymyillä ja olla mahdollsimman neutraali ja näkymätön.

Eikä tuo kiltteysvaatimus rajoitu edes vain joulun aikaan. Liian kilteistä lapsista kasvaa räjähdysherkkiä aikuisia. Tai tunnevammaisia. Ihmisiä, jotka eivät uskalla tuntea oikein mitään. Kyllä ne padotut tunteet joskus purkautuu tavalla tai toisella. Siispä tässä kodissa saa kiukutella, jos kiukuttaa ja raivota, jos raivostuttaa ja itkeä, kun surettaa. Saa myös nauraa, kun on aihetta iloon. Kunhan ei toista vahingoita, sanoin tai teoin. Ja ne tontut voi painua kyttäämään muihin koteihin! Tai ehkä niille voisi opettaa, että kaikki tunteet on ihan yhtä sallittuja. Miksi muuten meille olisi niitä luotu?

Blogi tulee jatkossakin keskittymään liikuntaan ja hyvään oloon, vaikka tänne nyt viime aikoina on putkahdellut hieman syvemmälle sukeltavia kirjoituksia. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa hyvinvointiin. Jos ei voi henkisesti hyvin, myös fyysinen puoli alkaa jossain vaiheessa prakaamaan.

Lopuksi haluan julkaista runon tai ajatelman, joka liittyy aiheeseen. Olen tähän mennessä kehdannut näyttää sen yhdelle ystävälle enkä ole kellekään aiemmin edes kertonut kirjoittavani mitään tuollaista. No nyt tulen kaapista ulos. Ja näitä on kuulkaa lisää! Omien henkilökohtaisten tuntojen ja kipuilujen julki tuominen on minulle astumista epämukavuusalueelle. Teen sen silti.

Miksi minä en saanut olla minä?

Miksi minulta vaadittiin enemmän?

Ei saa tuntea, ei saa paljastaa liikaa.

Ei saa päästää ketään lähelle

Ettei kukaan voi loukata. Ettei kukaan voi hylätä.

Ympärillä muuri, antaa suojaa

estää elämästä.

Tunnen toisten tunteita

en omia.

Jos tunnen, minua voi satuttaa.

Jos annan liikaa itsestäni

menetän hallinnan.

Elän jonkun muun elämää

kukaan ei elä minun elämääni.

Vaadin muita tekemään minut onnelliseksi.

Sysään vastuun muille.

Ennakoin, vaistoan,

huolehdin, suojelen.

Pelkään.

Myönnän, tunnustan,

suostun muutokseen.

Vähitellen, pikkuhiljaa,

olen vapaa.

Kuka peilistä stalkkaa?

Kirjoittelin kesällä blogiin tekstin otsikolla "mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)". Tämä teksti voisi kertoa siitä toisesta puolesta. Voi olla, että nyt tulee vähän diipimpää matskua ja omien tuntojen pohdintaa. 

Joskus on vaan tosi vaikea olla itsensä kanssa. Huomata, että on aika huonoa seuraa itselleen. Todeta, että on täyttänyt elämäänsä kiireellä ja kaikenlaisilla "projekteilla", ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseään. Varmasti liikunta on yksi tapa paeta niitä asioita, jotka pitäisi pystyä kohtaamaan ja käymään läpi. Tuntemaan läpi. Olen tosin sitä mieltä, että liikunta ei ole ollenkaan huonoin vaihtoehto paeta asioiden kohtaamista, koska joskus on vaan pakko tehdä niin. Pakko paeta, jotta kestäisi. Eilen juttelin ystävän kanssa siitä, että kriisin keskellä ihminen löytää (jos löytää) jonkun keinon, jolla "ostaa lisäaikaa". Joku pakenee todellisuutta lähtemällä ulkomaille, joku tekee tukka putkella töitä ja jollekin se pakokeino on alkoholi. Fakta on kuitenkin se, että asioita ei voi paeta loputtomiin. Jos surutyötä ei tee eikä pysty tuntemaan surua läpi, se koteloituu jonnekin syvälle ja ilmestyy sieltä joskus myöhemmin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta kaikkea ei tarvitse eikä pysty tuntemaan kerralla. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Joskus myös paeten.

Peilistä stalkkaa tämän näköinen tyyppi, mutta miten huonosti vielä tämän tyypin tunteekaan?

Jotta osaisi olla toisen kanssa, olisi ensin opittava olemaan itsensä kanssa. Rakastamaan itseään siinä määrin, että osaa asettaa omat rajansa. Olla terveellä tavalla itsekäs. Olla tasapainossa itsensä kanssa. Koskaan ei ihan valmiiksi tule, mutta jos edes voisi tulla toimeen omien keskeneräisyyksiensä kanssa. Itsestään on vaikea antaa kaikkea toiselle, jos ei edes itse ole sinut itsensä ja historiansa kanssa.

Elämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos ei olisi niin hirveän ajatteleva ihminen. Antaisi vaan mennä ja katsoisi jälkikäteen, mihin on päätynyt. Vaan kun ei pysty. Kun haluaa olla täysin varma siitä, että tekee oikeita päätöksiä elämänsä suhteen. Ystäväni sanoin "kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin oppii väistelemään". Ehkä se on viisautta. Ehkä se myös jossain vaiheessa elämää palkitaan. Tarkkaan punnituilla ratkaisuilla on tapana olla kestävämpiä kuin hätäisesti tehdyillä.

Mun elämä on silti aika kivaa ja hyvää. Vaikka se on tosi kesken ja palikat levällään. Niitä paloikoita on vaan keräiltävä yksi kerrallaan eikä yritettävä kahmia kaikkia kerralla. Uskon, että vain sillä tavalla voi rakentaa elämälleen kestävän pohjan. Jos on liian monta palikkaa kerralla käsissä, niin ne helposti lipsuvat käsistä ja leviävät uudelleen.

Laitan loppuun mun uuden voimabiisin. Tää on aivan ihana! Kiitos rakas naapuri tästä. :) Hillsong United: Oceans.

Valoa ja varjoja

Viime päivät ovat olleet taas vaihteeksi täynnä stressiä. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle yhtäaikaa ja pitäisi olla joku superihminen hallitakseen tätä kaikkea. Jos jotain hyvää, niin ainakin vihdoin saan jotkut paperit taskuun teologisesta tiedekunnasta!

Stressi saa aikaan sen, etten pysty syömään. Syömättömyys taas saa aikaan sen, että olen väsynyt ja viluinen koko ajan. Olen tehnyt viime päivien aikana isoja päätöksiä, kun olen joutunut toteamaan, että kaikkea en vaan mitenkään pysty tekemään yhtäaikaa. En jaksa, en pysty enkä kykene! Opinnot saa nyt jäädä toistaiseksi tauolle ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Ihan ensimmäinen tavoite on saada kokopäiväinen työ. Siinä sitä onkin tavoitetta tämmöisenä aikana.

Jostain syystä päässäni alkoi tänä aamuna soimaan Pekka Simojoen biisi, jonka sanat menevät näin:

Kaikki menneet murheelliset päivät,
itkut, jotka itkemättä jäivät,
suru, jota lievitä ei kukaan,
kipu, joka aina tulee mukaan.
Tuska, joka yhä tulee kohti,
murhe, joka epätoivoon johti,
kyynel yksikään ei turhaan juokse,
kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!

Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!
Aika kutoo suurta salaisuutta:
kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Uskon vakaasti, että kaikki vastoinkäymiset kääntyvät vielä voitoksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että eikö niitä vastoinkäymisiäkin olisi ollut jo tarpeeksi yhdelle ihmiselle. Jos kerran kivun kautta Jumala luo uutta, niin sopii toivoa, että siitä tulee jotain hirmu hyvää!! Sen verran paljon noita kipuja on tähän vuoteen mahtunut.

Oli pakko kuunnella tuo ylläoleva biisi YouTubesta, kun se niin kovasti mielessä pyöri. Samalla löysin toisen Pekka Simojoen tutun biisin, jossa on aika lohdulliset sanat. Särkyneiden majatalo. Mistäs mä sellaisen löytäisin?

Oikaisuja ja avautumista

On aina yhtä mieltä ylentävää kuulla, että selän takana on puhuttu asioista, joista ei kunnolla tiedetä. Kiitos vaan kyseisille ihmisille. Ehkä tunnistatte itsenne. Kiitos siis siitä, että jatkossa mietin vieläkin tarkemmin sanavalintojani.

Sain tänään kuulla, että blogikirjoitusteni perusteella on puhuttu, etten jaksaisi olla lasteni kanssa. Tai että olen väittänyt olevani väsynyt hoitamaan lapsia yksin ja ettei lasten isä ottaisi vastuuta ollenkaan. Näyttäkää toki teksti, jossa näin lukee!

Mahtavaa, että kaiken vuoden aikana koetun jälkeen löytyy ihmisiä, jotka syyllistää siitä, että hiukan on voimat lopussa. Vuoden 2013 keväällä olin naimisissa, yksi omakotitalo oli myynnissä, tytär oli aloittamassa seuraavana syksynä koulun, oli suunnitelmat seuraavan omakotitalon rakentamisesta rakennuslupia myöden valmiina, opinnot täydessä vauhdissa ja kuvittelin kaiken olevan kunnossa. Oli suunnitelmia perheen yhteisistä lomista ja tulevista vuosista. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että kaikki menikin uusiksi. Koko elämältä vietiin yhdellä lauseella pohja. Voin kertoa, etten ikinä uskonut kokevani mitään näin rankkaa. Kaikki ne tunteet, jotka jouduin käsittelemään, olivat välillä niin voimakkaita, että ajattelin, etten jaksa tuntea niitä. Että en kestä.

Kirjoitan toki asiat niin kuin olen ne itse kokenut ja tuntenut. Toisella osapuolella luultavasti on eri näkemys asioista, mutta ei kukaan voi silti tulla arvioimaan sitä, mitä minä olen kokenut. Se on todellista minulle.

Väännetään siis rautalangasta. Blogi käsittelee pääasiassa liikuntaa, mutta minulla on myös muuta elämää. Liikkumisen ohella ehdin kyllä esimerkiksi huolehtimaan lapsistani. Ja tekemään aika paljon kaikkea muutakin. Jos peräti yhdessä blogitekstissä kerron minulla olleen huono päivä, niin eikö muilla koskaan ole? Eikö muut äidit ikinä ole väsyneitä kuuntelemaan lasten jatkuvaa kiukuttelua turhista asioista?
En ole väsynyt olemaan lasteni kanssa, vaan olen väsynyt kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Pää on käsitellyt melko isoja asioita. Onko ihme, jos hieman on energiat vähissä? Yritän itse olla itselleni armollinen eikä sekään ole ihan helppoa. Muita en enää tarvitse arvostelemaan elämääni.