Kukaan ei pärjää yksin

Vuosi sitten ajattelin, että raskaimmat vaiheet on nyt koettu ja suunta on ylöspäin. Kuinka helpolla olenkaan elämässäni tähän saakka selvinnyt! On ollut sellaista "yleismukavaa", vaikka toki vaikeita asioita on elämään mahtunut. Olenko osannut nauttia siitä, että kaikki on aika hyvin? En. Olen odottanut tapahtuvaksi aina jotain uutta ja jännää, jotta tuntuisi elämältä. En ole ymmärtänyt, että elämää on juuri se, mikä tapahtuu siinä välissä. Vaikeudet auttavat näkemään paljon selkeämmin, mikä on oleellista ja mikä turhaa. Kun elämän rajallisuus tulee konkreettiseksi, tulee kiire elää. Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja rakastettavaa, että ei kannata hukata päivääkään elämättömyyteen.

Olen hirmu vahva ihminen. Vahvuuteen sairastunut. Tottunut selviämään yksin ja pärjäämään. Toisia on helppo auttaa, mutta apua on vaikea ottaa vastaan. Kai se on jonkinlaista ylpeyttä. Tai tunnetta siitä, että ihmisarvo riippuu suorituksesta tai etten voi olla rakastettu ansaitsematta sitä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että apua on välillä pyydettävä ja otettava vastaan. Onneksi on ystäviä, kavereita ja muuten vaan merkityksellisiä ihmisiä!

Ystävät ovat niitä, jotka tulevat käymään silloinkin, kun menee huonosti. He jaksavat kuunnella, kun on rankkaa ja tukevat myös silloin, kun olen tehnyt saman virheen viidettä kertaa (enkä luultavasti vieläkään ottanut opikseni). Kavereita voi olla satoja, mutta ystäviä vain muutamia. Kaveritkin ovat silti tärkeitä. Elämä olisi tylsää ilman kavereita. Sitten on ne muuten vaan merkitykselliset ihmiset. Heiltä saa näkökulmia asioihin. Joku viisas on joskus todennut, (enkä tarkoita tässä kohtaa itseäni), että kukaan ihminen ei tule elämääsi sattumalta. Jokaiselta oppii jotain, niin hyvässä kuin pahassa.

Tärkeintä elämässä on ympärillä olevat ihmiset. Pidä heistä huolta ja anna myös heidän pitää huolta sinusta! Kukaan ei pärjää yksin.

Vaikka elämä juuri nyt on raskasta, se on silti elämää. En halua elää puoliteholla ja varmistellen. Paljon mieluummin otan välillä vähän siipeeni, mutta silti elän. Virheistä oppii tai sitten ei, mutta elämätön elämä kaduttaa varmasti vielä enemmän kuin ne tehdyt virheet.

Voi kun osaisi asennoitua elämään samalla tavalla kuin lapset osaavat. Tehdä asioita täysillä ja täydestä sydämestä. Tehdä juuri sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Tuntea ja näyttää tunteensa välittämättä siitä, mitä toinen tuntee sinua kohtaan. Ihmetellä luontoa ja hymyillä vieraille. Olla huolehtimatta asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa.

Tässä biisissä kiteytyy aika hyvin se, mitä olen yrittänyt sanoa: Haloo Helsinki, Huuda!

Turhautumista, tavoitteita ja tuloksia

Kaikilla on varmaan kausia, kun ei oikein mikään kiinnosta. Normaalisti pidän itseäni positiivisena ihmisenä, joka löytää synkimmistäkin asioista ne valoisat puolet. Enkä nytkään koe elämääni mitenkään kurjaksi, mutta turhautuneisuus on varmaan oikea sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaa.

Viime talvena ja keväänä olin täynnä energiaa. Oli hauskaa tavata uusia ihmisiä ja oli jokin päämäärä kaikessa. Tavoitteeni oli oppia nauttimaan juoksemisesta, saada opintoja suoritettua hyvällä tahdilla ja ehkä myös löytää hyvä kumppani elämää jakamaan. Oli myös joitakin ammatillisia tavoitteita ja näkemys siitä, mihin opinnoissani tähtään. Noista jutuista näyttää toteutuneen tuo ensimmäinen, muut tavoitteet ovat enemmän tai vähemmän karahtaneet kiville tai polkevat pakoillaan eikä oikein energiaa niiden asioiden muuttamiseen edes tällä hetkellä ole. Missä on motivaatio? Into? Jotain radikaalia muutosta kaivattaisiin nyt!!

Jotkut aamut ovat aikaisen heräämisen arvoisia!

Huomaan olevani tyytymätön siihen, että elämä on tällä hetkellä niin kesken. On ihan hirveästi avoimia asioita, joihin toivoisi jotain pikaista ratkaisua. Pitäisi pystyä nauttimaan myös matkasta eikä odottaa ainoastaan perille pääsyä. Pitäisi myös pystyä nauttimaan talvesta eikä odottaa vain kesää! :)

Lupasin joulukuussa, että laitan itsestäni jonkun kokovartalokuvan kuukausittain blogiin, niin että ainakin itsellä säilyy motivaatio pysyä kunnossa. Aloin miettiä, että onko uudistuneet elämäntavat enää kiinni ulkoisesta "paineesta" pysyä kuosissa. Tulin siihen tulokseen, että eivät! Ensin kuitenkin ne kuvat, koska lupasin.

Nämä peiliselfiet on aina yhtä noloja...

Huomaan nyt, että kun olen jo pitkään syönyt puhdasta ja ravitsevaa ruokaa, osaan paremmin kuunnella oman kropan viestejä siitä, mitä ravintoa se vaatii. Joskus tekee mieli syödä enemmän hiilihydraatteja ja se luultavasti on elimistön viesti siitä, että niitä silloin tarvitaan. Joskus myös iskee pakottava tarve saada esimerkiksi appelsiinituoremehua, vaikka en normaalisti mehuja juo. Talvella tekee mieli erilaisia ruokia kuin kesällä ja siihen on luultavasti ihan fysiologiset syynsä. Kesällä enemmän tuoreita kasviksia ja kylmiä ruokia, kun taas talvella syön kasvikseni mieluiten lämpiminä.

Silloin kuin vielä elin roskaruualla ja karkilla, en tällaisia viestejä kuullut. Minulla ei myöskään ollut mitään käsitystä niistä energiamääristä, mitä söin. Ihmettelin vaan, että miksi lihon, vaikka en oikeastaan syö mitään. Uskon, että oikean ravinnon puute sekoittaa ihmisen luontaisen kyvyn säädellä syömisiään.

Parasta pikaruokaa!

Ennen palkitsin itseni ruualla. Jos oli ollut rankka päivä, niin ansaitsin illalla mielestäni herkkuja. Jos oli ollut tosi mukava päivä, niin pitihän sen kunniaksi myös herkutella. Nyt tuo ajattelumalli tuntuu todella kaukaiselta. Toisaalta huomaan tunteiden vaikuttavan edelleen syömiseeni jossain määrin, mutta päinvastaisella tavalla. Kun on stressiä tai muita murheita, ei tee mieli syödä mitään. Paras lääke ruokahaluttomuuteen on syöminen. Muutaman päivän kun pakottaa itsensä syömään kunnollista ruokaa säännöllisesti, niin ruokahalu palautuu ja olo paranee jo sillä.

Nyt yritän potkia itseni tästä jumitusturhautumis-olotilasta yli ja alkaa tekemään jotain omien tavoitteiden selkeyttämiseksi ja niiden saavuttamiseksi! Ensimmäinen toimenpide tänään voisi olla itsensä raahaaminen ulos. Siellä paistaa aurinko!

Kun ei sovi muottiin

Vielä muutama vuosi sitten vaateostoksilla käynnin jälkeen tuli tunne, että viikkoon ei tarvitse syödä muuta kuin salaattia. Nyt kun kävin vaateostoksilla, marssin kaupasta suoraan ostamaan ruuaksi pizzan ja jälkkäriksi suklaata! Koon 34 hame pyörii päällä eikä pienempiä kokoja ole tarjolla (ainakaan tämän paikkakunnan kaupoissa). Voi sekin ärsyttää aika paljon. Melkein joka vaatekaupassa on nykyisin "Great girls"-osasto, mikä sinänsä on hienoa. Mutta pitääkö pienikokoisten ostaa vaatteensa lasten/nuortenvaateosastolta?? Yritin eilen tehdä tilausta Lindexistä, Kappahlista, Ellokselta ja Halensilta. Jäi yrityksen asteelle, koska en millään sovi siihen muottiin, johon naisen pitäisi sopia. Joku voi ajatella, että hölmöä valittaa tämmöisestä asiasta, mutta ei paljoa hymyilytä, kun kaupasta ei oikeasti löydy yhtäkään sopivaa vaatekappaletta.

Joskus on ihan kivaa pukeutua vasemmanpuoleisten kuvien tavalla. Rehellisyyden nimissä oikenpuolimmainen kuva vastaa paremmin mun todellisuutta. :)

Vaikka koon 34 hame pyöri päällä, ostin sen silti. Pizzan syönnin jälkeen se oli jo paljon parempi.

Pikkuisen houkuttaisi vetää aiheesta tyylikäs aasinsilta siihen, että elämässä ei aina muutenkaan sovi muiden ihmisten (ja itsensä) asettamaan muottiin. Aivan liikaa energiaa kuluu siihen, että yritetään täyttää tietyt normit ja kriteerit ja miellyttää muita. Mitä muut ajattelee ja toiminko niin kuin minun toivotaan toimivan? Aika harvojen elämä menee kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tulee kriisejä, joiden tiimellyksessä joutuu toteamaan, ettei kaunista ulkokuorta pysty pitämään yllä. Kun ei vaan voi hallita toisten elämää eikä oikein edes omaansa, niin on parempi olla rehellisesti sitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään. Kovaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan.

 

Yh-arjen haasteet (ja vähän positiivista ajattelua)

Eilen illalla tein ystävän kanssa mukavan kävelylenkin. Sellaisen sielunhoitolenkin. Tekipä hyvää ja kannatti lähteä, vaikka ulkona oli ihan kamala keli. Kova tuuli, sateista ja ajoittain niin pimeää, ettei eteensä nähnyt.

Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.

Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.

Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.

Onnellisuuden salaisuus ja muita ratkaistuja arvoituksia

On ollut vähän liikaa aikaa ajatella ja lukea hyviä kirjoja viime päivinä. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. No hirvittävän fiksuja oivalluksia tietenkin! Olen ratkaissut sellaisia elämän pikku pulmia, kuten "miten olla onnellinen" ja "mistä ihmissuhdeongelmat johtuvat". Ainut heikkous näissä oivalluksissa on, että ne ovat yhtä helposti siirrettävissä käytäntöön kuin lastenkasvatusoppaan neuvot. 

Olinkohan hitusen onnellisempi Bryant Parkissa istuskellessani?

Kun jotain asiaa alan mielessäni selvittämään, käy helposti sillä tavalla, että sisäinen höpöttäjäni ei lopeta höpöttämistä ollenkaan. Se selostaa pitkälle yli puolenyön ja jatkaa heti aamulla siitä, mihin jäätiin. Jonkun asian oivaltaminen on huisin hienoa, mutta aivotkin kaipaavat välillä lepoa.

Hetken levähdystauon elämän isoimpien kysymysten ratkomiseen otin lähtemällä juoksulenkille. En ole kovin pitkiä matkoja hetkeen juossut. On ollut motivaatio sen suhteen hukassa ja oikea polvi on myös ikävästi vihoitellut kävelylenkkien päätteeksi. Juostessa se ei kipeydy, mutta pidempien kävelylenkkien jälkeen kyllä. Pitää vissiin jatkossa juosta joka paikkaan! En ole tuon polven takia uskaltanut kuitenkaan juosta kerralla kuin parin-kolmen kilsan lenkkejä. On sekin silti parempi kuin ei mitään! Mieli lepää edes sen pienen hetken.

Olin kyllä taatusti onnellisempi syödessäni näitä Central Parkissa.

Haluatteko, että kerron onnellisuuden salaisuuden? Ei se mitään, kerron silti. Olenhan varsinainen ekspertti tällä alueella. Onnellisuuden tuntemisen esteenä on halu hallita kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Voin syyttää loputtomasti muiden ihmisten toimintaa omista tunnereaktioistani, mutta vastuu tunteistani on yksin minulla. Jos mietin jatkuvasti, kuinka ihmisten "pitäisi" tai "täytyy" käyttäytyä minua kohtaan, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka kaikki hetken aikaa toimisivat juuri niin kuin minä haluan, niin hetken päästä joku luultavasti tekee taas jotain, mikä rikkoo illuusion. Onnellisuus ei näin ollen voi olla kiinni toisista tai itsen ulkopuolisista asioista. Jos onnellisuus ei ole riippuvainen muista, niin ainoa este onnellisuuden tuntemiselle on oma mieli. Mieli, joka syyttää, häpeää, tuomitsee ja siirtää vastuuta muille. Se saa minut uskomaan, että en tässä tilanteessa ja juuri nyt voi olla onnellinen, koska joku kohteli minua väärin tai koska en saanut hakemaani työpaikkaa jne. Hetkittäin tajuan, että se mokoma valehtelee minulle päin naamaa! Minun tämänhetkinen onneni ei ole kiinni siitä, miten joku vuosia sitten toimi. En voi jäädä oman mieleni vangiksi. Kirjoitin itselleni muistutukseksi tämän ajatuksen:

 

Minun ulkopuolella

ei ole mitään tai ketään,

joka voisi onnellistaa minut.

eikä mitään tai ketään,

joka voisi estää minua

olemasta onnellinen.

Minussa ei ole mitään, mitä minun pitäisi salata 

ansaitakseni rakkautta.

Minä olen täydellisen rakastava ja rakastettava!