Hammaslääkärihäpeää ja muita häpeän hetkiä

Vein tänään poikani parturiin ja huomasin sitä ennen murehtivani omia hiuksiani. Hävettää mennä parturiin, kun oma pää näyttää siltä, ettei pariin vuoteen ole kampaajalla käyty. Mikä vielä kaiken lisäksi on totta.

Sama tunne valtaa hammaslääkärissä. Tarve selitellä sitä, ettei ole käyttänyt läheskään joka ilta hammaslankaa, vaikka aivan hyvin tiedän, että pitäisi. Hävettää oma laiskuus. Vielä enemmän hävettää, jos kyseessä on lapsen hampaat. Silloin häpeään kietoutuu myös syyllisyys. Toisella lapsistani on helposti reikiintyvät hampaat ja voi sitä häpeän ja syyllisyyden määrää, jonka olen kokenut hammaslääkärissä! Olen epäonnistunut.

Häpeä on tunne, joka kurkkii kulman takaa monessa tilanteessa. Häpeään liittyy aina vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa ja pelko siitä, että ei saa hyväksyntää toiselta. Kuinka vaikeaa onkaan esimerkiksi kertoa tunteistaan toiselle, jos ei ole ollenkaan varma saako tunteilleen vastakaikua. Häpeään liittyy myös tunne epäonnistumisesta. Kun liukastun kadulla ja kaadun vesilammikkoon, ei ensimmäisenä mieleen tule harmitus märistä vaatteista vaan häpeä siitä, että joku näki tilanteen. Saattoi jopa nauraa minulle. Häpeää tutkineet Pentti Ikonen ja Eero Rechardt määrittelevät häpeän olevan se voimakas mielipaha, jota koetaan, kun tavoiteltu tai jo toteutuneeksi oletettu vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta.

Miksi kulutan niin paljon energiaa sen ajattelemiseen, mitä muut minusta ajattelee ja miten he reagoivat toimintaani tai tunteisiini? Koska olen ihminen ja ihmisyyteen kuuluu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Yhtenä päivänä olin harmistunut lapseni käytöksestä. Kuulin hänen kehuskelevan kaverilleen, mitä kaikkea tavaraa hänellä onkaan. Mieleeni tuli ensimmäisenä, että onpas ärsyttävää hyväksynnän hakemista. Mutta sitä me tehdään kaikki, tavalla tai toisella. Haemme paikkaamme suhteessa muihin ja haluamme, että meidät hyväksytään. Lapsi vielä opettelee sosiaalisia sääntöjä ja aikuisen näkökulmasta moni toimintatapa vaikuttaa kömpelöltä.

Teen parhaillani gradua hengellisestä yhteisöstä lähteneistä. Usko on monelle voimavara, mutta pahimmillaan ihminen voi tuntea monesta asiasta häpeää myös suhteessa Jumalaan. Ei riitä, että häpeää itseään ihmisten edessä. Syyllisyys ja häpeä painavat, jos kokee epäonnistuneensa suhteessa Jumalaan. Häpeä ei välttämättä liity siihen, mitä ihminen on tehnyt, vaan se voi olla tunne arvottomuudesta ja kelpaamattomuudesta ihmisten tai Jumalan edessä. Häpeä on ihmisen sisäinen kokemus eikä sitä helpota häpeän tunteen vähättely.


Palatakseni parturikäyntiin poikani kanssa. Mikä sai minut tuntemaan häpeää omista hiuksistani? Varmaankin ajatus siitä, että alan ammattilaisena hän näkee ensisilmäyksellä, että "tuolle kuontalolle pitäisi tehdä jotain" ja miettii, että eikö tuo itse tajua tulla leikkauttamaan hiuksiaan. Ennakoin siis toisen ajatuksia ja sitä, että minuun kohdistuu kritiikkiä eikä hyväksyntää. Kuulostaa siis erittäin epäloogiselta ja naurettavalta, mutta näin sosiaalinen ihminen toimii. Ihminen luo itse päässään häpeän tunteen. Jo häpeän tunnistaminen auttaa sen hallinnassa. Menin lopulta ihan häpeilemättä parturiin ja lähdin sieltä hyvillä mielin pois. 

Häpeästä ei tarvitse päästä eroon. Sehän tarkoittaisi sitä, että tuntisin itseni täydelliseksi ja itseriittoiseksi ihmiseksi ja voisin käyttäytyä muita kohtaan miten vain. Häpeä ei ole pelkästään negatiivinen tunne, vaan se myös ohjaa meitä toimimaan oikein ja muut huomioiden. Voisin silti harjoitella paremmin tunnistamaan oman häpeäni laadun. Milloin on ihan tervettä hävetä ja milloin häpeään ei oikeasti ole aihetta. Monesti asian ääneen sanominen vie häpeältä voiman.

Ehkä ensi kerralla hammaslääkärissä kerron ihan ensitöikseni, että minua hävettää, enkä kaipaa syyllistämistä hammaslangan laiskasta käytöstä. :)

Kukaan ei pärjää yksin

Vuosi sitten ajattelin, että raskaimmat vaiheet on nyt koettu ja suunta on ylöspäin. Kuinka helpolla olenkaan elämässäni tähän saakka selvinnyt! On ollut sellaista "yleismukavaa", vaikka toki vaikeita asioita on elämään mahtunut. Olenko osannut nauttia siitä, että kaikki on aika hyvin? En. Olen odottanut tapahtuvaksi aina jotain uutta ja jännää, jotta tuntuisi elämältä. En ole ymmärtänyt, että elämää on juuri se, mikä tapahtuu siinä välissä. Vaikeudet auttavat näkemään paljon selkeämmin, mikä on oleellista ja mikä turhaa. Kun elämän rajallisuus tulee konkreettiseksi, tulee kiire elää. Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja rakastettavaa, että ei kannata hukata päivääkään elämättömyyteen.

Olen hirmu vahva ihminen. Vahvuuteen sairastunut. Tottunut selviämään yksin ja pärjäämään. Toisia on helppo auttaa, mutta apua on vaikea ottaa vastaan. Kai se on jonkinlaista ylpeyttä. Tai tunnetta siitä, että ihmisarvo riippuu suorituksesta tai etten voi olla rakastettu ansaitsematta sitä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että apua on välillä pyydettävä ja otettava vastaan. Onneksi on ystäviä, kavereita ja muuten vaan merkityksellisiä ihmisiä!

Ystävät ovat niitä, jotka tulevat käymään silloinkin, kun menee huonosti. He jaksavat kuunnella, kun on rankkaa ja tukevat myös silloin, kun olen tehnyt saman virheen viidettä kertaa (enkä luultavasti vieläkään ottanut opikseni). Kavereita voi olla satoja, mutta ystäviä vain muutamia. Kaveritkin ovat silti tärkeitä. Elämä olisi tylsää ilman kavereita. Sitten on ne muuten vaan merkitykselliset ihmiset. Heiltä saa näkökulmia asioihin. Joku viisas on joskus todennut, (enkä tarkoita tässä kohtaa itseäni), että kukaan ihminen ei tule elämääsi sattumalta. Jokaiselta oppii jotain, niin hyvässä kuin pahassa.

Tärkeintä elämässä on ympärillä olevat ihmiset. Pidä heistä huolta ja anna myös heidän pitää huolta sinusta! Kukaan ei pärjää yksin.

Vaikka elämä juuri nyt on raskasta, se on silti elämää. En halua elää puoliteholla ja varmistellen. Paljon mieluummin otan välillä vähän siipeeni, mutta silti elän. Virheistä oppii tai sitten ei, mutta elämätön elämä kaduttaa varmasti vielä enemmän kuin ne tehdyt virheet.

Voi kun osaisi asennoitua elämään samalla tavalla kuin lapset osaavat. Tehdä asioita täysillä ja täydestä sydämestä. Tehdä juuri sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Tuntea ja näyttää tunteensa välittämättä siitä, mitä toinen tuntee sinua kohtaan. Ihmetellä luontoa ja hymyillä vieraille. Olla huolehtimatta asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa.

Tässä biisissä kiteytyy aika hyvin se, mitä olen yrittänyt sanoa: Haloo Helsinki, Huuda!

Päivä, joka muutti elämäni

Viikko sitten minusta taisi tulla aikuinen. Päivälleen viikko sitten istuin puhelin kädessä peläten, itkien ja odottaen tietoa isäni voinnista. Vielä edellisenä päivänä kaikki oli hyvin. Aamulla lähdin töihin tietämättä, että minun ja läheisteni elämä ei enää koskaan olisi ennallaan. Töistä kotiin päin ajaessani sain äidiltäni puhelun, jonka jälkeen kaikki on ollut epätodellisen tuntuista painajaista. Isäni sai kesken työpäivän vakavan aivoverenvuodon ja taistelee elämästään tälläkin hetkellä.

Olen muuttanut yksin asumaan 19-vuotiaana. Olen mennyt naimisiin 22-vuotiaana. Olen tullut äidiksi 23-vuotiaana ja toisen kerran 25-vuotiaana. Olen kokenut vaikeat raskaudet ja lapsen keskosuuden. Minulla on ollut 10 vuotta asuntolainaa. Pari vuotta sitten avioliittoni yllättäen päättyi. Silti en ole koskaan tuntenut olevani aikuinen. En ole koskaan ollut yksin. Minulla on aina ollut äiti ja isä turvana. Isoissa päätöksissä olen voinut kysyä isän mielipidettä ja jos olen ollut jostain epävarma, olen voinut kysyä neuvoa. Kotona yksin lasten kanssa ollessani olen tuntenut oloni turvalliseksi, koska olen tiennyt, että iskä ajaisi vaikka keskellä yötä apuun, jos sellaista tarvittaisiin. Kun varaston lukko kuukausi sitten jumittui, iskä tuli sen avaamaan. Iskä auttoi talvella lumitöissä ja kantoi puita sisään. Jos auton kanssa tuli pulmia, iskä hoiti nekin. Kuka minua nyt auttaa? Kenelle minä nyt soitan, kun tulee pulma? Tiedän, että ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka auttavat. Mutta ei kukaan korvaa mun iskää.

Olen silti kiitollinen joka hetkestä, jotka olen saanut iskän kanssa olla. Toivon, että niitä tulee vielä lisää. Yksi ihminen totesi pari päivää sitten: "Sulla on huippuiskä". Olen samaa mieltä.

Elämä on silti muuttunut. Tähän asti se on ollut melko tasaista, vaikka vastoinkäymisiä on ollut ennenkin. Viimeisen vuoden aikana on ympärilläni tapahtunut monia menetyksiä. Olen tiennyt, että ne kuuluvat osaksi elämää, mutta en ole silti sitä todella ymmärtänyt. Nyt alan vähitellen sen ymmärtämään. Juuri, kun yhdestä kriisistä on selvinnyt, tarjoillaan toista. Elämä ei ole jotain, mitä odottaa tapahtuvan tulevaisuudessa, vaan elämä on juuri nyt. Se on Afrikan tähteä lasten kanssa ja kiukuttelua väärin voidellusta leivästä. Se on naurua ja itkua, iloa ja surua. Se on myös luopumista. Ehkä jonkin muun tilalle saamista. Juuri nyt elämä tuntuu melko raskaalta, mutta kaiken keskellä niistä pienistä iloin hetkistä osaa nauttia ja saa voimaa kestää ne vaikeammat hetket. Miten hauras elämä onkaan ja kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua?

Rukoilen voimia iskälle taistella, selviytyä ja toipua, ja äidille voimia jaksaa kaikki tämä. Ja myös meille kaikille läheisille.

Helpottaako valittaminen oloa?

Jokaisella on varmasti päiviä, jolloin on hyvin vaikea keksiä mitään positiivista sanottavaa. Tekisi mieli valittaa ihan kaikesta, velloa itsesäälissä ja olla kateellinen muille. Muilla kun selvästi on kaikki kivemmin kuin minulla.

Aloitetaan valitusvirsi siitä, että olen kipeä. Joka lihasta särkee ja keuhkoja painaa. Voi minua raukkaa! Poikanikin on kipeä. Niin kovassa kuumeessa, että höpötteli koko viime yön unissaan kaikenlaista sekavaa ja heräili muutaman kerran juomaan. Kissa oksensi epäilemättä kaikki viime viikon aikana syömänsä ruuat keskelle nukkamattoa. Sekin vielä! Kun on yksin aikuisena talossa, ei vaan voi vetää peittoa korville ja sanoa, ettei jaksa. Pakko on myös tehdä ruokaa (ainakin sille yhdelle terveelle perheenjäsenelle) ja siivoilla keittiö, koska kukaan muu niitä ei tee. Ihana naapuri tarjoutui tuomaan kaupasta jotain, jos on tarvetta. Sanoin kuitenkin käyväni itse, koska tarvetta oli kolmen kauppakassillisen verran. :D Ajattelin ostaa jääkaapiin täyteen siltä varalta, että olen kohta yhtä kipeä kuin poikani. Eikä se itse kaupassakäynti niin rankka juttu ollut, mutta niiden kassien kantaminen sisään...Miten voi arkiset asiat tuntua kipeänä lähes mahdottomilta tehtäviltä?

Epätoivon hetki kaupan liukuportaissa. Millä saan siirtymään nämä autoon ja autosta jääkaappiin?

Kotiin ajellessani mietin, että voisin kuuluttaa koko maailmalle, tai no ainakin fb-kavereille, miten kurjaa ja RANKKAA mun elämä on! Katsokaa nyt, mä kävin kaupassa ja ihan yksin!! Hoidan lapset, kolme kissaa ja kodin, vaikka kuumeessa. Eipä sillä, tottahan tuo on. Mutta auttaako valittaminen siihen tunteeseen, että on rankkaa? Helpottaako se niiden asioiden tekemistä, mitkä on yksinkertaisesti vaan pakko tehdä? Eipä taida helpottaa. Päinvastoin, negatiivisissa tunteissa vellominen syö energiaa. Kauppakassit tuntuvat paljon painavemmilta ja niiden tyhjentäminen jääkaappiin hirmuisen isolta työtä, jos asiaa oikein alkaa vatvomaan.

Päätin suhtautua asiaan niin, että homma on nyt vaan hoidettava. Yksi kassi kerrallaan ja turhia narisematta. Huomasin pian olevani kiitollinen siitä, että minulla ylipäätään on rahaa ostaa ruokaa ja käytössä auto, jolla saan ne toimitettua peräti kotiovelle saakka. Vaikka nyt juuri tällä hetkellä on olo kipeä, niin huomasin myös iloitsevani siitä, että suurimman osan vuodesta olo ei ole näin kurja. Olen siis varsin kiitollinen terveydestä. Jos ei välillä olisi kipeä, ei ehkä osaisi arvostaa terveyttä niin paljon. Ja influenssa sentään menee yleensä parissa viikossa ohi.

Ystäväni kertoi katselleensa kauppareissulla kateellisena vanhempaa pariskuntaa, joka teki ostoksiaan kaikessa rauhassa ja poistui kaupasta yhden pikkukassin kera. Itse mietin tänään aivan samaa, kun kurvailin kaupan käytäviä täysien ostoskärryjen kanssa ja edelläni meni mieshenkilö ostoskorissaan muutama tuote. Hetken tunsin suurta kateutta tuon miehen helppoa (ja halpaa) elämää kohtaan. Sitten ajattelin, että haluisinko oikeasti vaihtaa osia. Vaikka ruokaostoksiin saa helposti kulumaan satasen ja niiden pakkailu ja kotiin kantaminen ovat rutkasti työläämpiä kuin sinkkukoriostosten, niin en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni kenenkään toisen elämään.

Olosuhteita on paljon vaikeampi muuttaa kuin suhtautumista niihin. Pienistä asioista kasvaa vuoria, jos käyttää energiansa siihen, että manaa ne isoiksi. Oma olo vaan pahenee sillä, että negatiivisia ajatuksia kierrättää päänsä sisällä. Jos sen sijaan päättää valita positiivisen tai edes neutraalin tavan lähestyä arjen haasteita, voi huomata, etteivät ne niin ylitsepääsemättömiä olleetkaan. Valittamalla ei kertaakaan ole oma olo ainakaan parantunut. Välillä on toki saatava purkaa myös pahaa mieltään, mutta on eri asia tehdä sitä kerta toisensa jälkeen samoista asioista.

Ystävää ei jätetä.

Kun ei sovi muottiin

Vielä muutama vuosi sitten vaateostoksilla käynnin jälkeen tuli tunne, että viikkoon ei tarvitse syödä muuta kuin salaattia. Nyt kun kävin vaateostoksilla, marssin kaupasta suoraan ostamaan ruuaksi pizzan ja jälkkäriksi suklaata! Koon 34 hame pyörii päällä eikä pienempiä kokoja ole tarjolla (ainakaan tämän paikkakunnan kaupoissa). Voi sekin ärsyttää aika paljon. Melkein joka vaatekaupassa on nykyisin "Great girls"-osasto, mikä sinänsä on hienoa. Mutta pitääkö pienikokoisten ostaa vaatteensa lasten/nuortenvaateosastolta?? Yritin eilen tehdä tilausta Lindexistä, Kappahlista, Ellokselta ja Halensilta. Jäi yrityksen asteelle, koska en millään sovi siihen muottiin, johon naisen pitäisi sopia. Joku voi ajatella, että hölmöä valittaa tämmöisestä asiasta, mutta ei paljoa hymyilytä, kun kaupasta ei oikeasti löydy yhtäkään sopivaa vaatekappaletta.

Joskus on ihan kivaa pukeutua vasemmanpuoleisten kuvien tavalla. Rehellisyyden nimissä oikenpuolimmainen kuva vastaa paremmin mun todellisuutta. :)

Vaikka koon 34 hame pyöri päällä, ostin sen silti. Pizzan syönnin jälkeen se oli jo paljon parempi.

Pikkuisen houkuttaisi vetää aiheesta tyylikäs aasinsilta siihen, että elämässä ei aina muutenkaan sovi muiden ihmisten (ja itsensä) asettamaan muottiin. Aivan liikaa energiaa kuluu siihen, että yritetään täyttää tietyt normit ja kriteerit ja miellyttää muita. Mitä muut ajattelee ja toiminko niin kuin minun toivotaan toimivan? Aika harvojen elämä menee kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tulee kriisejä, joiden tiimellyksessä joutuu toteamaan, ettei kaunista ulkokuorta pysty pitämään yllä. Kun ei vaan voi hallita toisten elämää eikä oikein edes omaansa, niin on parempi olla rehellisesti sitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään. Kovaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan.

 

Huomion hakemista ja heruttamista

En tiedä, miten muissa kulttuureissa on asian laita, mutta meillä täällä Suomessa itsensä esille tuominen on äärimmäisen paheksuttavaa. Jos joku käyttäytyy tietyllä tavalla, sanotaan, että "se hakee vain huomiota." Miksi ihmiset hakee huomiota? Siksi, että jokainen tarvitsee sitä ja jos sitä ei ympäristöstä muuten saa, niin sitä pitää jollain tavalla hakea! En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei kaipaisi huomioimista, kehuja ja hyväksyntää. Huomion osoittaminen toiselle ei ole itseltä pois, mutta silti se tuntuisi olevan meille suomalaisille huomattavan hankalaa.

Aloin kirjoittaa tätä blogia osittain ihan itsekkäästä syystä. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään tunteita ja asioiden julki tuominen helpottaa omaa oloa valtavasti. Kun on toisten edessä avoin ja rehellisesti sellainen kuin on, ei jää mitään peiteltävää, salattavaa tai hävettävää. Enkä kiellä, etteikö positiivinen palaute ja blogin kautta saatu huomio olisi hivellyt jätetyksi tulemisen myötä kolauksen saanutta itsetuntoa. Päätarkoitus blogin kirjoittamisella kuitenkin on ollut ja on edelleen rohkaista muita elämäänsä tyytymättömiä muuttamaan sitä. Jokaisella on siihen mahdollisuus.

Siinä teille parit herutuskuvat ja vielä (olemattomien) lihasten pullistelua kaupan päälle. :)

Jos on vähäänkään seikkaillut sosiaalisessa mediassa, tietää, mitä tarkoitetaan herutuskuvilla. No sitä, että otetaan itsestä kuvia, ladataan ne nettiin ja kalastellaan hastagien avulla kuvalle tykkäyksiä. Eli yksinkertaisesti ilmaistuna haetaan huomiota. Miten ennen on selvitty ilman selfieitä, seuraajia ja tykkääjiä? Vai ovatko ihmiset tulleet riippuvaisemmaksi huomiosta? Sosiaalinen media on luultavasti tehnyt meistä kaikista sitä käyttävistä ihmisriippuvaisempia. Haetaan hyväksyntää omille mielipiteille ja halutaan näyttää itsestämme ne parhaimmat puolet. Kunhan nyt edes joku tykkää mun kuvasta,  tunnen oloni hyväksi ja jos siitä tykkää 20, niin minähän olen suorastaan rakastettu!

Virtuaalisessa maailmassa on helppoa "tykätä" ja antaa kehuja. Voitaisiinko ottaa tavoitteeksi, että annetaan huomiota ystäville, läheisille tai vaikka vähän vieraammillekin ihan pyytämättä? Jokainen ihminen on huomion arvoinen ja jokainen sitä tarvitsee. En usko, että kukaan pahastuu kehuista tai menee niistä piloille.

Ja loppuun vielä erityismuistutus tyttöjen isille. Muistakaa kehua tyttäriänne ja antaa ihailua heille joka päivä! Jos ihailua ei omalta isältä saa, niin teini-iässä sitä haetaan kipeästi muualta. Tutkittu juttu.

Musiikin vaikutus treeniin (ja elämään)

Tiedättekö tunteen, kun juoksulenkillä korvanapeista alkaa soimaan jokin tuskaisen ärsyttävä biisi eikä millään viitsisi kesken lenkin kaivaa kännykkää esiin, jotta saisi vaihdettua sen? Joka askeleella odottaa, että biisi loppuisi. Menee ihan fiilis. Itse juoksusoittolistani yleensä teen, mutta välillä mukaan saattaa eksyä sellainen "no kokeillaan nyt tota"-kappale. Kerran kävi niin, että se kappale oli peräti 10 minuutin mittainen. Puolessa välissä oli pakko vaihtaa. Olen myös testannut Spotifyssa muiden tekemiä "juoksumusaa"-soittolistoja ja todennut, että jatkossakin teen listani ihan itse. Taidan olla hiukan kranttu, mutta mikä tahansa menevä biisi ei minun mielestäni sovi juoksumusiikiksi.

Juoksumusiikin pitää olla sellaista, että siitä tulee vahva olo. Ei mitään hempeilymusiikkia. Siinä saa olla myös ripaus kiukkua mukana. Hyvät sanat pitää tietenkin olla. Jos sanoitus alkaa ärsyttää, hyvä melodia ei pelasta biisiä. Keväällä ja kesällä ei voi kuunnella samaa musiikkia (edes juostessa) kuin syksyllä ja talvella. Myös oma tunnetila tai elämäntilanne ohjaavat musiikkivalintojani. Juoksusoittolistallani on usein musiikkia, jota en muuten välttämättä kuuntele. Harvoin kuuntelen lenkkeillessä lempiartistejani. Hyvä treenimusiikki antaa lisävoimia silloin, kun tekisi mieli jo luovuttaa.

By the way, juostessa on kuunneltava musiikkia ihan jo sen vuoksi, että silloin ei kuule omaa puuskuttamistaan. Sitä meinaan ei ole kiva kuunnella!

Itse harvemmin ajattelen jonkin biisin olevan hyvä ja toisen huono. Mieluummin luokittelen kappaleet sen mukaan, mitä tunteita ne herättävät vai herättävätkö mitään. Tietty musiikkityyli saattaa myös nostaa pintaan epämiellyttävän tunteen tai muiston.

Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä ja kuuntelen ne aina tarkkaan. Aika usein myös etsin kappaleen sanat netistä ja vasta luettuani ne pystyn päättämään, pidänkö sittenkään biisistä. Viime viikolla kuuntelin paljon kotimaista musiikkia ja monen kappaleen kohdalla pysähdyin miettimään, että "miten tää voi olla just kuin mun elämästä". On se vaan ihmeellistä, miten lauluntekijät osaakin tehdä juuri MINUN elämästäni niin paljon biisejä! Vasta hetken ihmettelyn jälkeen tajusin kääntää asian toisin päin. Se, mitä minun elämässäni tapahtuu ja mitä tunteita olen lähiaikoina läpikäynyt, ei olekaan kauhean ainutlaatuista. Aika moni muukin on kokenut elämässään ihan samoja juttuja ja tietyt elämäntilanteet tai tapahtumat ovat herättäneet samoja tunteita kuin minulla. Moni ihminen painii samojen ongelmien kanssa. Oikeastaan aika helpottava ajatus.

Joku voi pitää ärsyttävänä, kun linkitän blogiteksteihin usein jonkin biisin. Linkitän silti. Ei ole pakko lukea tai ainakaan kuunnella, jos ärsyttää. Tämän biisin sanoitus on kuitenkin niin osuva, monellakin tapaa. ;) Laulussa kerrotaan siitä, miten ihminen on luonut itselleen suojamuurin eikä pysty antamaan itsestään kuin puolikkaan. Suojaa itseään juuri siltä, mitä eniten kaipaa: rakkaudelta. PMMP - Kiitos.

Niin, että kiitos vaan!

Tunteita ja tunteita

Tunteiden tarkoitus on saada meidät toimimaan. Aika paljon kaikenlaisia tunteita on olemassa. Niihin ei vain yleensä kiinnitä kauheasti huomiota. Nytpä olen kiinnittänyt.

Tätä viikonloppua on leimannut aika vahvasti turhautuminen. Myin netissä ylimääräisiä tavaroitani ja perjantaiksi oli sovittu kaupat. Ostajaa ei näkynyt koko iltana. Eikä edes vaivautunut ilmoittamaan mitään. Ihan jopa ärsytti. Odottelin koko illan ja jäi saunassakin käymättä sen vuoksi. No, lauantaina hän ilmoitti tulevansa. Ei tullut. Illalla laittoi viestin, että käviskö sunnuntaina. Viiden euron takia huomaan tuhlanneeni koko viikonlopun odotteluun. Suorastaan suututtaa. Mietin, mitä kaikkea jäi tekemättä tuon yhden ihmisen takia! Vai pitikö minun hermostua asioista, joihin itse en voi millään tavoin vaikuttaa? Miksi toisten ihmisten toiminta tai tässä tapauksessa toimimattomuus saa aikaan niin voimakkaita tunteita?

Toinen viime päivien hallitseva tunne on ollut yksinäisyys. Olen vakavasti vailla aikuista seuraa. Lasten kanssa on hyvä olla ja nautin ajasta heidän kanssaan, mutta kun moneen päivään ainoat aikuiset ihmiskontaktit on päiväkodin tädit ja kaupan kassat, niin väkisin tuntuu aika haikealta. Samaan aikaan olo on niin rasittunut, että ei edes jaksa kysellä seuran perään. Olisinkohan vähän jopa välipitämätön koko asian suhteen? Kaiken lisäksi pientä toivottomuuttakin on ilmassa. Niin ja levottomuutta. Ikävää unohtamatta.

Lauantaiaamuna olin lähdössä kauppaan lasten kanssa. He eivät jaksaneet odottaa ja lähtivät jo ennen minua ulos. Olin vaihtamassa vaatteita, kun poikani huusi oven raosta: "Äiti, koska sä tuut?" Huusin takaisin, että "mä oon vielä nakuna ja tuun heti, kun saan vaatteet päälle!". Se oli virhe. Poika karjui parkkipaikalla olevalle siskolleen: "ÄITI ON VIELÄ NAKUNA!!!". Että ihan varmuudella kaikki pihalla olevat naapurit kuulivat. Nolotti. Kun sain vaatteet päälleni ja olin lähdössä ovesta ulos, alkoi tilanne jo naurattaa. Olin aika huvittunut.

Todella mitättömän pienet asiat saavat välillä negatiivisia tunteita aikaan. Onneksi asia on myös toisin päin. Olen kuitenkin varsin onnellinen ja elämässäni on paljon hyvää.

Sunnuntaina kuulin ystävääni kohdanneesta suuresta surusta. Yhtäkkiä omat murheet tuntuivatkin aivan mitättömiltä ja hävetti oma kiittämättömyys siitä, mitä on. Tunsin myötätuntoa ja huolta ystäväni ja hänen perheensä jaksamisesta. Hiukan myös pelkoa elämän rajallisuuden tullessa konkreettiseksi.

Musiikki on minulle sellainen asia, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita. Lauantaina katselin lasten kanssa Voice Kidsiä. Yksi kilpailijoista esitti minulle aika tärkeän kappaleen, joka saa aina kyyneleet silmiin. Tunsin surua, mutta myös kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus olla rakkaideni kanssa ja kertoa heille, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Christina Aguilera: Hurt.

 

Yh-arjen haasteet (ja vähän positiivista ajattelua)

Eilen illalla tein ystävän kanssa mukavan kävelylenkin. Sellaisen sielunhoitolenkin. Tekipä hyvää ja kannatti lähteä, vaikka ulkona oli ihan kamala keli. Kova tuuli, sateista ja ajoittain niin pimeää, ettei eteensä nähnyt.

Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.

Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.

Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.

Onnellisuuden salaisuus ja muita ratkaistuja arvoituksia

On ollut vähän liikaa aikaa ajatella ja lukea hyviä kirjoja viime päivinä. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. No hirvittävän fiksuja oivalluksia tietenkin! Olen ratkaissut sellaisia elämän pikku pulmia, kuten "miten olla onnellinen" ja "mistä ihmissuhdeongelmat johtuvat". Ainut heikkous näissä oivalluksissa on, että ne ovat yhtä helposti siirrettävissä käytäntöön kuin lastenkasvatusoppaan neuvot. 

Olinkohan hitusen onnellisempi Bryant Parkissa istuskellessani?

Kun jotain asiaa alan mielessäni selvittämään, käy helposti sillä tavalla, että sisäinen höpöttäjäni ei lopeta höpöttämistä ollenkaan. Se selostaa pitkälle yli puolenyön ja jatkaa heti aamulla siitä, mihin jäätiin. Jonkun asian oivaltaminen on huisin hienoa, mutta aivotkin kaipaavat välillä lepoa.

Hetken levähdystauon elämän isoimpien kysymysten ratkomiseen otin lähtemällä juoksulenkille. En ole kovin pitkiä matkoja hetkeen juossut. On ollut motivaatio sen suhteen hukassa ja oikea polvi on myös ikävästi vihoitellut kävelylenkkien päätteeksi. Juostessa se ei kipeydy, mutta pidempien kävelylenkkien jälkeen kyllä. Pitää vissiin jatkossa juosta joka paikkaan! En ole tuon polven takia uskaltanut kuitenkaan juosta kerralla kuin parin-kolmen kilsan lenkkejä. On sekin silti parempi kuin ei mitään! Mieli lepää edes sen pienen hetken.

Olin kyllä taatusti onnellisempi syödessäni näitä Central Parkissa.

Haluatteko, että kerron onnellisuuden salaisuuden? Ei se mitään, kerron silti. Olenhan varsinainen ekspertti tällä alueella. Onnellisuuden tuntemisen esteenä on halu hallita kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Voin syyttää loputtomasti muiden ihmisten toimintaa omista tunnereaktioistani, mutta vastuu tunteistani on yksin minulla. Jos mietin jatkuvasti, kuinka ihmisten "pitäisi" tai "täytyy" käyttäytyä minua kohtaan, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka kaikki hetken aikaa toimisivat juuri niin kuin minä haluan, niin hetken päästä joku luultavasti tekee taas jotain, mikä rikkoo illuusion. Onnellisuus ei näin ollen voi olla kiinni toisista tai itsen ulkopuolisista asioista. Jos onnellisuus ei ole riippuvainen muista, niin ainoa este onnellisuuden tuntemiselle on oma mieli. Mieli, joka syyttää, häpeää, tuomitsee ja siirtää vastuuta muille. Se saa minut uskomaan, että en tässä tilanteessa ja juuri nyt voi olla onnellinen, koska joku kohteli minua väärin tai koska en saanut hakemaani työpaikkaa jne. Hetkittäin tajuan, että se mokoma valehtelee minulle päin naamaa! Minun tämänhetkinen onneni ei ole kiinni siitä, miten joku vuosia sitten toimi. En voi jäädä oman mieleni vangiksi. Kirjoitin itselleni muistutukseksi tämän ajatuksen:

 

Minun ulkopuolella

ei ole mitään tai ketään,

joka voisi onnellistaa minut.

eikä mitään tai ketään,

joka voisi estää minua

olemasta onnellinen.

Minussa ei ole mitään, mitä minun pitäisi salata 

ansaitakseni rakkautta.

Minä olen täydellisen rakastava ja rakastettava!