Vuosi sitten ajattelin, että raskaimmat vaiheet on nyt koettu ja suunta on ylöspäin. Kuinka helpolla olenkaan elämässäni tähän saakka selvinnyt! On ollut sellaista "yleismukavaa", vaikka toki vaikeita asioita on elämään mahtunut. Olenko osannut nauttia siitä, että kaikki on aika hyvin? En. Olen odottanut tapahtuvaksi aina jotain uutta ja jännää, jotta tuntuisi elämältä. En ole ymmärtänyt, että elämää on juuri se, mikä tapahtuu siinä välissä. Vaikeudet auttavat näkemään paljon selkeämmin, mikä on oleellista ja mikä turhaa. Kun elämän rajallisuus tulee konkreettiseksi, tulee kiire elää. Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja rakastettavaa, että ei kannata hukata päivääkään elämättömyyteen.
Olen hirmu vahva ihminen. Vahvuuteen sairastunut. Tottunut selviämään yksin ja pärjäämään. Toisia on helppo auttaa, mutta apua on vaikea ottaa vastaan. Kai se on jonkinlaista ylpeyttä. Tai tunnetta siitä, että ihmisarvo riippuu suorituksesta tai etten voi olla rakastettu ansaitsematta sitä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että apua on välillä pyydettävä ja otettava vastaan. Onneksi on ystäviä, kavereita ja muuten vaan merkityksellisiä ihmisiä!
Ystävät ovat niitä, jotka tulevat käymään silloinkin, kun menee huonosti. He jaksavat kuunnella, kun on rankkaa ja tukevat myös silloin, kun olen tehnyt saman virheen viidettä kertaa (enkä luultavasti vieläkään ottanut opikseni). Kavereita voi olla satoja, mutta ystäviä vain muutamia. Kaveritkin ovat silti tärkeitä. Elämä olisi tylsää ilman kavereita. Sitten on ne muuten vaan merkitykselliset ihmiset. Heiltä saa näkökulmia asioihin. Joku viisas on joskus todennut, (enkä tarkoita tässä kohtaa itseäni), että kukaan ihminen ei tule elämääsi sattumalta. Jokaiselta oppii jotain, niin hyvässä kuin pahassa.
Tärkeintä elämässä on ympärillä olevat ihmiset. Pidä heistä huolta ja anna myös heidän pitää huolta sinusta! Kukaan ei pärjää yksin.
Vaikka elämä juuri nyt on raskasta, se on silti elämää. En halua elää puoliteholla ja varmistellen. Paljon mieluummin otan välillä vähän siipeeni, mutta silti elän. Virheistä oppii tai sitten ei, mutta elämätön elämä kaduttaa varmasti vielä enemmän kuin ne tehdyt virheet.
Voi kun osaisi asennoitua elämään samalla tavalla kuin lapset osaavat. Tehdä asioita täysillä ja täydestä sydämestä. Tehdä juuri sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Tuntea ja näyttää tunteensa välittämättä siitä, mitä toinen tuntee sinua kohtaan. Ihmetellä luontoa ja hymyillä vieraille. Olla huolehtimatta asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa.
Tässä biisissä kiteytyy aika hyvin se, mitä olen yrittänyt sanoa: Haloo Helsinki, Huuda!
Olen hirmu vahva ihminen. Vahvuuteen sairastunut. Tottunut selviämään yksin ja pärjäämään. Toisia on helppo auttaa, mutta apua on vaikea ottaa vastaan. Kai se on jonkinlaista ylpeyttä. Tai tunnetta siitä, että ihmisarvo riippuu suorituksesta tai etten voi olla rakastettu ansaitsematta sitä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, että apua on välillä pyydettävä ja otettava vastaan. Onneksi on ystäviä, kavereita ja muuten vaan merkityksellisiä ihmisiä!
Ystävät ovat niitä, jotka tulevat käymään silloinkin, kun menee huonosti. He jaksavat kuunnella, kun on rankkaa ja tukevat myös silloin, kun olen tehnyt saman virheen viidettä kertaa (enkä luultavasti vieläkään ottanut opikseni). Kavereita voi olla satoja, mutta ystäviä vain muutamia. Kaveritkin ovat silti tärkeitä. Elämä olisi tylsää ilman kavereita. Sitten on ne muuten vaan merkitykselliset ihmiset. Heiltä saa näkökulmia asioihin. Joku viisas on joskus todennut, (enkä tarkoita tässä kohtaa itseäni), että kukaan ihminen ei tule elämääsi sattumalta. Jokaiselta oppii jotain, niin hyvässä kuin pahassa.
Tärkeintä elämässä on ympärillä olevat ihmiset. Pidä heistä huolta ja anna myös heidän pitää huolta sinusta! Kukaan ei pärjää yksin.
Vaikka elämä juuri nyt on raskasta, se on silti elämää. En halua elää puoliteholla ja varmistellen. Paljon mieluummin otan välillä vähän siipeeni, mutta silti elän. Virheistä oppii tai sitten ei, mutta elämätön elämä kaduttaa varmasti vielä enemmän kuin ne tehdyt virheet.
Voi kun osaisi asennoitua elämään samalla tavalla kuin lapset osaavat. Tehdä asioita täysillä ja täydestä sydämestä. Tehdä juuri sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Tuntea ja näyttää tunteensa välittämättä siitä, mitä toinen tuntee sinua kohtaan. Ihmetellä luontoa ja hymyillä vieraille. Olla huolehtimatta asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa.
Tässä biisissä kiteytyy aika hyvin se, mitä olen yrittänyt sanoa: Haloo Helsinki, Huuda!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti