Mittari näyttää +30 varjossa. Miten ihanaa!!! Voiko ihminen enempää nauttia olostaan? Ei juurikaan. Tätä lisää. Suomessa joutuu palelemaan 11 kk vuodesta, niin jos edes yhden kuukauden olisi mulle siedettävä keli eli suomalaisittain "tukala helle". Ei kai ole liikaa pyydetty?
Juoksukin on pitkästä aikaa tuntunut aika mukavalle. Olen lähtenyt lenkille illalla kahdeksan jälkeen, jolloin lämpötila on ollut sopiva. Kun aurinko ei enää pahemmin porota, niin ilmasto on tuntunut hyvin miellyttävälle. Voi, kun tätä jatkuisi koko vuoden! Olen tainnut syntyä väärään maahan. Liian kauas päiväntasaajasta.
Viime lenkeillä en ole käyttänyt laisinkaan Sportstrackeria. Se luo paineen juosta tiettyä vauhtia ja kilpailla itsensä kanssa. Joka kerralla tekee mieli juosta hieman kovempaa. Jos treenaa tavoitteellisesti, niin sehän on tietysti hyvä juttu. Itse huomasin kuitenkin, että lenkeistä meinasi kadota ilo ja ne olivat enemmän suorittamista ja tietyn vauhdin ja kilometrimäärän saavuttamista. Mun tavoite on nauttia siitä, mitä teen, joten ainakin toistaiseksi juoksen ilman mittareita oman fiiliksen mukaan. Ja mikä on juostessa, kun saa ihailla matkalla näitä maisemia:
Viime päivinä olen pohtinut ja jutellut siitä, että tunnen olevani henkisesti aika väsynyt. En masentunut enkä surullinen, vaan väsynyt. Elämänilo ja -halu on palannut ja odotan innolla tulevaisuutta. Nautin myös siitä, mitä on nyt. Olen aina ollut pärjääjä. Ihminen, joka ei pyydä apua, vaan mieluummin yrittää selviytyä itsekseen tilanteessa kuin tilanteessa. Vuodessa on tapahtunut paljon. Talon myynti, muutto, ero, yksinhuoltaja-arki kahden lapsen kanssa, opiskelu...aika monta todella stressaavaa tekijää. Tähän kohtaan sopisi loistavasti jo aiemmin Pullukka Runin yhteydessä julkaisemani kuva:
Välillä on tunne, että voi kun joku ajattelisi ja tekisi päätökset mun puolesta. Itse voisin sitten vaan tehdä asiat ohjeiden mukaan eikä tarvitsisi itse miettiä mitään. Vaan kun olisi pakko suunnitella opintoja tulevalle vuodelle, sumplia arjen aikataulut lasten koulujen, harrastusten ja tietysti omien menojen mukaan ja miettiä ehkä hiukan muutenkin tulevaisuutta. Stressaa pelkkä ajatus siitä, kuinka paljon on "pitäisi tehdä"-juttuja tekemättä. Olisi edes pelkästään työn, perheen ja vapaa-ajan yhdistäminen, mutta kun mun elämässä on tällä hetkellä liikkuvia palasia hiukan enemmän.
Kaiken väsymyksen keskellä on kuitenkin tunne, että elämä kantaa. Eikä tarvitse jaksaa yksin.
Juoksukin on pitkästä aikaa tuntunut aika mukavalle. Olen lähtenyt lenkille illalla kahdeksan jälkeen, jolloin lämpötila on ollut sopiva. Kun aurinko ei enää pahemmin porota, niin ilmasto on tuntunut hyvin miellyttävälle. Voi, kun tätä jatkuisi koko vuoden! Olen tainnut syntyä väärään maahan. Liian kauas päiväntasaajasta.
Viime lenkeillä en ole käyttänyt laisinkaan Sportstrackeria. Se luo paineen juosta tiettyä vauhtia ja kilpailla itsensä kanssa. Joka kerralla tekee mieli juosta hieman kovempaa. Jos treenaa tavoitteellisesti, niin sehän on tietysti hyvä juttu. Itse huomasin kuitenkin, että lenkeistä meinasi kadota ilo ja ne olivat enemmän suorittamista ja tietyn vauhdin ja kilometrimäärän saavuttamista. Mun tavoite on nauttia siitä, mitä teen, joten ainakin toistaiseksi juoksen ilman mittareita oman fiiliksen mukaan. Ja mikä on juostessa, kun saa ihailla matkalla näitä maisemia:
Viime päivinä olen pohtinut ja jutellut siitä, että tunnen olevani henkisesti aika väsynyt. En masentunut enkä surullinen, vaan väsynyt. Elämänilo ja -halu on palannut ja odotan innolla tulevaisuutta. Nautin myös siitä, mitä on nyt. Olen aina ollut pärjääjä. Ihminen, joka ei pyydä apua, vaan mieluummin yrittää selviytyä itsekseen tilanteessa kuin tilanteessa. Vuodessa on tapahtunut paljon. Talon myynti, muutto, ero, yksinhuoltaja-arki kahden lapsen kanssa, opiskelu...aika monta todella stressaavaa tekijää. Tähän kohtaan sopisi loistavasti jo aiemmin Pullukka Runin yhteydessä julkaisemani kuva:
Kaiken väsymyksen keskellä on kuitenkin tunne, että elämä kantaa. Eikä tarvitse jaksaa yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti