Eilen illalla tein ystävän kanssa mukavan kävelylenkin. Sellaisen sielunhoitolenkin. Tekipä hyvää ja kannatti lähteä, vaikka ulkona oli ihan kamala keli. Kova tuuli, sateista ja ajoittain niin pimeää, ettei eteensä nähnyt.
Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.
Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.
Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.
Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.
Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.
Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.
Vähän isompien lasten yh-äitinä voin lohduttaa, että tilanne helpottaa myöhemmin. Ja kokemuksesta tiedän, ettei se yhtään lohduta nyt, että tilanne myöhemmin helpottaa.
VastaaPoistaJäin yksin 1, 2 ja 4 -vuotiaiden lasten kanssa pieni ikuisuus sitten. Kaksi vaippaikäistä joten aikamoinen kotijumi. Minullekaan tilanne ei ollut ihan uusi, sillä lasten isä oli rekkamies + muusikko.
Nyt kun lapset ovat 6, 7, ja 9, pääsen jo ihan eri tavalla liikkumaan ja toimimaan. Varsinkin kun lapseni ovat hyvin itsenäisiä ja omatoimisia. Tiedä sitten onko kyse luonteista vai ovatko lapset tilanteen pakottamina itsenäisiä ja omatoimisia.
Kiitos kommentista! Minunkin lapset ovat sentään jo 6- ja 8-vuotiaat eli on jo paljon helpompaa heidän kanssaan. Yksin kotiin jääminen on kuitenkin ilta-aikaan hankalaa ja sitten toisaalta omaa tahtoa löytyy jo sen verran, että ei kuitenkaan äidin kanssa halua lähteä joka paikkaan. Joutuu aina miettimään, että haluaako todella ottaa lapset mukaan jonnekin (todennäköisesti tulee kauheeta narinaa "mennään jo kotiin, ei oo mitään tekemistä") vai onko helpompi vaan jäädä kotiin.
VastaaPoistaViime lauantaina päätin mennä lenkille ja olin ajatellut mennä yksin. Lapset halusivat kuitenkin mukaan, kun eivät halunneet olla kahdestaan. Sadan metrin jälkeen alkoi valitus "mulla on hiki", "jalat on ihan väsyneet", "käännytään jo takas". :D Se siitä suunnitellusta hetken hiljaisuudesta ja hermojen lepuutuksesta. Kaikesta huolimatta ne on niin hurjan rakkaita, että ei tätä mistään hinnasta pois vaihtaisi.