Kuka peilistä stalkkaa?

Kirjoittelin kesällä blogiin tekstin otsikolla "mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)". Tämä teksti voisi kertoa siitä toisesta puolesta. Voi olla, että nyt tulee vähän diipimpää matskua ja omien tuntojen pohdintaa. 

Joskus on vaan tosi vaikea olla itsensä kanssa. Huomata, että on aika huonoa seuraa itselleen. Todeta, että on täyttänyt elämäänsä kiireellä ja kaikenlaisilla "projekteilla", ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseään. Varmasti liikunta on yksi tapa paeta niitä asioita, jotka pitäisi pystyä kohtaamaan ja käymään läpi. Tuntemaan läpi. Olen tosin sitä mieltä, että liikunta ei ole ollenkaan huonoin vaihtoehto paeta asioiden kohtaamista, koska joskus on vaan pakko tehdä niin. Pakko paeta, jotta kestäisi. Eilen juttelin ystävän kanssa siitä, että kriisin keskellä ihminen löytää (jos löytää) jonkun keinon, jolla "ostaa lisäaikaa". Joku pakenee todellisuutta lähtemällä ulkomaille, joku tekee tukka putkella töitä ja jollekin se pakokeino on alkoholi. Fakta on kuitenkin se, että asioita ei voi paeta loputtomiin. Jos surutyötä ei tee eikä pysty tuntemaan surua läpi, se koteloituu jonnekin syvälle ja ilmestyy sieltä joskus myöhemmin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta kaikkea ei tarvitse eikä pysty tuntemaan kerralla. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Joskus myös paeten.

Peilistä stalkkaa tämän näköinen tyyppi, mutta miten huonosti vielä tämän tyypin tunteekaan?

Jotta osaisi olla toisen kanssa, olisi ensin opittava olemaan itsensä kanssa. Rakastamaan itseään siinä määrin, että osaa asettaa omat rajansa. Olla terveellä tavalla itsekäs. Olla tasapainossa itsensä kanssa. Koskaan ei ihan valmiiksi tule, mutta jos edes voisi tulla toimeen omien keskeneräisyyksiensä kanssa. Itsestään on vaikea antaa kaikkea toiselle, jos ei edes itse ole sinut itsensä ja historiansa kanssa.

Elämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos ei olisi niin hirveän ajatteleva ihminen. Antaisi vaan mennä ja katsoisi jälkikäteen, mihin on päätynyt. Vaan kun ei pysty. Kun haluaa olla täysin varma siitä, että tekee oikeita päätöksiä elämänsä suhteen. Ystäväni sanoin "kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin oppii väistelemään". Ehkä se on viisautta. Ehkä se myös jossain vaiheessa elämää palkitaan. Tarkkaan punnituilla ratkaisuilla on tapana olla kestävämpiä kuin hätäisesti tehdyillä.

Mun elämä on silti aika kivaa ja hyvää. Vaikka se on tosi kesken ja palikat levällään. Niitä paloikoita on vaan keräiltävä yksi kerrallaan eikä yritettävä kahmia kaikkia kerralla. Uskon, että vain sillä tavalla voi rakentaa elämälleen kestävän pohjan. Jos on liian monta palikkaa kerralla käsissä, niin ne helposti lipsuvat käsistä ja leviävät uudelleen.

Laitan loppuun mun uuden voimabiisin. Tää on aivan ihana! Kiitos rakas naapuri tästä. :) Hillsong United: Oceans.