tiistai 9. helmikuuta 2016

Hammaslääkärihäpeää ja muita häpeän hetkiä

Vein tänään poikani parturiin ja huomasin sitä ennen murehtivani omia hiuksiani. Hävettää mennä parturiin, kun oma pää näyttää siltä, ettei pariin vuoteen ole kampaajalla käyty. Mikä vielä kaiken lisäksi on totta.

Sama tunne valtaa hammaslääkärissä. Tarve selitellä sitä, ettei ole käyttänyt läheskään joka ilta hammaslankaa, vaikka aivan hyvin tiedän, että pitäisi. Hävettää oma laiskuus. Vielä enemmän hävettää, jos kyseessä on lapsen hampaat. Silloin häpeään kietoutuu myös syyllisyys. Toisella lapsistani on helposti reikiintyvät hampaat ja voi sitä häpeän ja syyllisyyden määrää, jonka olen kokenut hammaslääkärissä! Olen epäonnistunut.

Häpeä on tunne, joka kurkkii kulman takaa monessa tilanteessa. Häpeään liittyy aina vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa ja pelko siitä, että ei saa hyväksyntää toiselta. Kuinka vaikeaa onkaan esimerkiksi kertoa tunteistaan toiselle, jos ei ole ollenkaan varma saako tunteilleen vastakaikua. Häpeään liittyy myös tunne epäonnistumisesta. Kun liukastun kadulla ja kaadun vesilammikkoon, ei ensimmäisenä mieleen tule harmitus märistä vaatteista vaan häpeä siitä, että joku näki tilanteen. Saattoi jopa nauraa minulle. Häpeää tutkineet Pentti Ikonen ja Eero Rechardt määrittelevät häpeän olevan se voimakas mielipaha, jota koetaan, kun tavoiteltu tai jo toteutuneeksi oletettu vastavuoroisuuspyrkimys jää toteutumatta.

Miksi kulutan niin paljon energiaa sen ajattelemiseen, mitä muut minusta ajattelee ja miten he reagoivat toimintaani tai tunteisiini? Koska olen ihminen ja ihmisyyteen kuuluu tarve olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Yhtenä päivänä olin harmistunut lapseni käytöksestä. Kuulin hänen kehuskelevan kaverilleen, mitä kaikkea tavaraa hänellä onkaan. Mieleeni tuli ensimmäisenä, että onpas ärsyttävää hyväksynnän hakemista. Mutta sitä me tehdään kaikki, tavalla tai toisella. Haemme paikkaamme suhteessa muihin ja haluamme, että meidät hyväksytään. Lapsi vielä opettelee sosiaalisia sääntöjä ja aikuisen näkökulmasta moni toimintatapa vaikuttaa kömpelöltä.

Teen parhaillani gradua hengellisestä yhteisöstä lähteneistä. Usko on monelle voimavara, mutta pahimmillaan ihminen voi tuntea monesta asiasta häpeää myös suhteessa Jumalaan. Ei riitä, että häpeää itseään ihmisten edessä. Syyllisyys ja häpeä painavat, jos kokee epäonnistuneensa suhteessa Jumalaan. Häpeä ei välttämättä liity siihen, mitä ihminen on tehnyt, vaan se voi olla tunne arvottomuudesta ja kelpaamattomuudesta ihmisten tai Jumalan edessä. Häpeä on ihmisen sisäinen kokemus eikä sitä helpota häpeän tunteen vähättely.


Palatakseni parturikäyntiin poikani kanssa. Mikä sai minut tuntemaan häpeää omista hiuksistani? Varmaankin ajatus siitä, että alan ammattilaisena hän näkee ensisilmäyksellä, että "tuolle kuontalolle pitäisi tehdä jotain" ja miettii, että eikö tuo itse tajua tulla leikkauttamaan hiuksiaan. Ennakoin siis toisen ajatuksia ja sitä, että minuun kohdistuu kritiikkiä eikä hyväksyntää. Kuulostaa siis erittäin epäloogiselta ja naurettavalta, mutta näin sosiaalinen ihminen toimii. Ihminen luo itse päässään häpeän tunteen. Jo häpeän tunnistaminen auttaa sen hallinnassa. Menin lopulta ihan häpeilemättä parturiin ja lähdin sieltä hyvillä mielin pois. 

Häpeästä ei tarvitse päästä eroon. Sehän tarkoittaisi sitä, että tuntisin itseni täydelliseksi ja itseriittoiseksi ihmiseksi ja voisin käyttäytyä muita kohtaan miten vain. Häpeä ei ole pelkästään negatiivinen tunne, vaan se myös ohjaa meitä toimimaan oikein ja muut huomioiden. Voisin silti harjoitella paremmin tunnistamaan oman häpeäni laadun. Milloin on ihan tervettä hävetä ja milloin häpeään ei oikeasti ole aihetta. Monesti asian ääneen sanominen vie häpeältä voiman.

Ehkä ensi kerralla hammaslääkärissä kerron ihan ensitöikseni, että minua hävettää, enkä kaipaa syyllistämistä hammaslangan laiskasta käytöstä. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti