Yh-arjen haasteet (ja vähän positiivista ajattelua)

Eilen illalla tein ystävän kanssa mukavan kävelylenkin. Sellaisen sielunhoitolenkin. Tekipä hyvää ja kannatti lähteä, vaikka ulkona oli ihan kamala keli. Kova tuuli, sateista ja ajoittain niin pimeää, ettei eteensä nähnyt.

Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.

Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.

Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.

Onnellisuuden salaisuus ja muita ratkaistuja arvoituksia

On ollut vähän liikaa aikaa ajatella ja lukea hyviä kirjoja viime päivinä. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. No hirvittävän fiksuja oivalluksia tietenkin! Olen ratkaissut sellaisia elämän pikku pulmia, kuten "miten olla onnellinen" ja "mistä ihmissuhdeongelmat johtuvat". Ainut heikkous näissä oivalluksissa on, että ne ovat yhtä helposti siirrettävissä käytäntöön kuin lastenkasvatusoppaan neuvot. 

Olinkohan hitusen onnellisempi Bryant Parkissa istuskellessani?

Kun jotain asiaa alan mielessäni selvittämään, käy helposti sillä tavalla, että sisäinen höpöttäjäni ei lopeta höpöttämistä ollenkaan. Se selostaa pitkälle yli puolenyön ja jatkaa heti aamulla siitä, mihin jäätiin. Jonkun asian oivaltaminen on huisin hienoa, mutta aivotkin kaipaavat välillä lepoa.

Hetken levähdystauon elämän isoimpien kysymysten ratkomiseen otin lähtemällä juoksulenkille. En ole kovin pitkiä matkoja hetkeen juossut. On ollut motivaatio sen suhteen hukassa ja oikea polvi on myös ikävästi vihoitellut kävelylenkkien päätteeksi. Juostessa se ei kipeydy, mutta pidempien kävelylenkkien jälkeen kyllä. Pitää vissiin jatkossa juosta joka paikkaan! En ole tuon polven takia uskaltanut kuitenkaan juosta kerralla kuin parin-kolmen kilsan lenkkejä. On sekin silti parempi kuin ei mitään! Mieli lepää edes sen pienen hetken.

Olin kyllä taatusti onnellisempi syödessäni näitä Central Parkissa.

Haluatteko, että kerron onnellisuuden salaisuuden? Ei se mitään, kerron silti. Olenhan varsinainen ekspertti tällä alueella. Onnellisuuden tuntemisen esteenä on halu hallita kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Voin syyttää loputtomasti muiden ihmisten toimintaa omista tunnereaktioistani, mutta vastuu tunteistani on yksin minulla. Jos mietin jatkuvasti, kuinka ihmisten "pitäisi" tai "täytyy" käyttäytyä minua kohtaan, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka kaikki hetken aikaa toimisivat juuri niin kuin minä haluan, niin hetken päästä joku luultavasti tekee taas jotain, mikä rikkoo illuusion. Onnellisuus ei näin ollen voi olla kiinni toisista tai itsen ulkopuolisista asioista. Jos onnellisuus ei ole riippuvainen muista, niin ainoa este onnellisuuden tuntemiselle on oma mieli. Mieli, joka syyttää, häpeää, tuomitsee ja siirtää vastuuta muille. Se saa minut uskomaan, että en tässä tilanteessa ja juuri nyt voi olla onnellinen, koska joku kohteli minua väärin tai koska en saanut hakemaani työpaikkaa jne. Hetkittäin tajuan, että se mokoma valehtelee minulle päin naamaa! Minun tämänhetkinen onneni ei ole kiinni siitä, miten joku vuosia sitten toimi. En voi jäädä oman mieleni vangiksi. Kirjoitin itselleni muistutukseksi tämän ajatuksen:

 

Minun ulkopuolella

ei ole mitään tai ketään,

joka voisi onnellistaa minut.

eikä mitään tai ketään,

joka voisi estää minua

olemasta onnellinen.

Minussa ei ole mitään, mitä minun pitäisi salata 

ansaitakseni rakkautta.

Minä olen täydellisen rakastava ja rakastettava!

Onkos täällä kilttejä lapsia ja aikuisia?

Päätettiin tänään lasten kanssa, että tehdään protesti Joulupukille. Meillä olisi muutama epäkohta, jotka vaatisi pikaista korjausta. "Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa" jne. Kuinka paljon lapsia vaaditaan olemaan "kiltisti" ja kuinka monelle se tarkoittaa sitä, että ei saa kiukutella, ei itkeä eikä ilmaista vihaansa?? Entäs, kun suututtaa? Entäs, kun surettaa? Kun tulee pettymyksiä? Kun tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti? Pitäisikö vaan hymyillä ja padota kaikki negatiiviset tunteet sisälleen? Eikä oikeastaan kovin paljoa saisi iloitakaan, koska "itku pitkästä ilosta!" Parasta siis vain hymyillä ja olla mahdollsimman neutraali ja näkymätön.

Eikä tuo kiltteysvaatimus rajoitu edes vain joulun aikaan. Liian kilteistä lapsista kasvaa räjähdysherkkiä aikuisia. Tai tunnevammaisia. Ihmisiä, jotka eivät uskalla tuntea oikein mitään. Kyllä ne padotut tunteet joskus purkautuu tavalla tai toisella. Siispä tässä kodissa saa kiukutella, jos kiukuttaa ja raivota, jos raivostuttaa ja itkeä, kun surettaa. Saa myös nauraa, kun on aihetta iloon. Kunhan ei toista vahingoita, sanoin tai teoin. Ja ne tontut voi painua kyttäämään muihin koteihin! Tai ehkä niille voisi opettaa, että kaikki tunteet on ihan yhtä sallittuja. Miksi muuten meille olisi niitä luotu?

Blogi tulee jatkossakin keskittymään liikuntaan ja hyvään oloon, vaikka tänne nyt viime aikoina on putkahdellut hieman syvemmälle sukeltavia kirjoituksia. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa hyvinvointiin. Jos ei voi henkisesti hyvin, myös fyysinen puoli alkaa jossain vaiheessa prakaamaan.

Lopuksi haluan julkaista runon tai ajatelman, joka liittyy aiheeseen. Olen tähän mennessä kehdannut näyttää sen yhdelle ystävälle enkä ole kellekään aiemmin edes kertonut kirjoittavani mitään tuollaista. No nyt tulen kaapista ulos. Ja näitä on kuulkaa lisää! Omien henkilökohtaisten tuntojen ja kipuilujen julki tuominen on minulle astumista epämukavuusalueelle. Teen sen silti.

Miksi minä en saanut olla minä?

Miksi minulta vaadittiin enemmän?

Ei saa tuntea, ei saa paljastaa liikaa.

Ei saa päästää ketään lähelle

Ettei kukaan voi loukata. Ettei kukaan voi hylätä.

Ympärillä muuri, antaa suojaa

estää elämästä.

Tunnen toisten tunteita

en omia.

Jos tunnen, minua voi satuttaa.

Jos annan liikaa itsestäni

menetän hallinnan.

Elän jonkun muun elämää

kukaan ei elä minun elämääni.

Vaadin muita tekemään minut onnelliseksi.

Sysään vastuun muille.

Ennakoin, vaistoan,

huolehdin, suojelen.

Pelkään.

Myönnän, tunnustan,

suostun muutokseen.

Vähitellen, pikkuhiljaa,

olen vapaa.

Kuka peilistä stalkkaa?

Kirjoittelin kesällä blogiin tekstin otsikolla "mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)". Tämä teksti voisi kertoa siitä toisesta puolesta. Voi olla, että nyt tulee vähän diipimpää matskua ja omien tuntojen pohdintaa. 

Joskus on vaan tosi vaikea olla itsensä kanssa. Huomata, että on aika huonoa seuraa itselleen. Todeta, että on täyttänyt elämäänsä kiireellä ja kaikenlaisilla "projekteilla", ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseään. Varmasti liikunta on yksi tapa paeta niitä asioita, jotka pitäisi pystyä kohtaamaan ja käymään läpi. Tuntemaan läpi. Olen tosin sitä mieltä, että liikunta ei ole ollenkaan huonoin vaihtoehto paeta asioiden kohtaamista, koska joskus on vaan pakko tehdä niin. Pakko paeta, jotta kestäisi. Eilen juttelin ystävän kanssa siitä, että kriisin keskellä ihminen löytää (jos löytää) jonkun keinon, jolla "ostaa lisäaikaa". Joku pakenee todellisuutta lähtemällä ulkomaille, joku tekee tukka putkella töitä ja jollekin se pakokeino on alkoholi. Fakta on kuitenkin se, että asioita ei voi paeta loputtomiin. Jos surutyötä ei tee eikä pysty tuntemaan surua läpi, se koteloituu jonnekin syvälle ja ilmestyy sieltä joskus myöhemmin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta kaikkea ei tarvitse eikä pysty tuntemaan kerralla. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Joskus myös paeten.

Peilistä stalkkaa tämän näköinen tyyppi, mutta miten huonosti vielä tämän tyypin tunteekaan?

Jotta osaisi olla toisen kanssa, olisi ensin opittava olemaan itsensä kanssa. Rakastamaan itseään siinä määrin, että osaa asettaa omat rajansa. Olla terveellä tavalla itsekäs. Olla tasapainossa itsensä kanssa. Koskaan ei ihan valmiiksi tule, mutta jos edes voisi tulla toimeen omien keskeneräisyyksiensä kanssa. Itsestään on vaikea antaa kaikkea toiselle, jos ei edes itse ole sinut itsensä ja historiansa kanssa.

Elämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos ei olisi niin hirveän ajatteleva ihminen. Antaisi vaan mennä ja katsoisi jälkikäteen, mihin on päätynyt. Vaan kun ei pysty. Kun haluaa olla täysin varma siitä, että tekee oikeita päätöksiä elämänsä suhteen. Ystäväni sanoin "kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin oppii väistelemään". Ehkä se on viisautta. Ehkä se myös jossain vaiheessa elämää palkitaan. Tarkkaan punnituilla ratkaisuilla on tapana olla kestävämpiä kuin hätäisesti tehdyillä.

Mun elämä on silti aika kivaa ja hyvää. Vaikka se on tosi kesken ja palikat levällään. Niitä paloikoita on vaan keräiltävä yksi kerrallaan eikä yritettävä kahmia kaikkia kerralla. Uskon, että vain sillä tavalla voi rakentaa elämälleen kestävän pohjan. Jos on liian monta palikkaa kerralla käsissä, niin ne helposti lipsuvat käsistä ja leviävät uudelleen.

Laitan loppuun mun uuden voimabiisin. Tää on aivan ihana! Kiitos rakas naapuri tästä. :) Hillsong United: Oceans.

Banaanipehmis vol.2

Innostuin niin tuosta banaanipehmiksestä, että jatkojalostin ideaa hiukan. Tuunasin siis reseptiä, eikä lopputulos yhtään pöllömpi ollut, joten laitetaanpa nyt sekin tänne. Jokainen voi toki tehdä omia makukokeilujaan muutenkin! Lisäsin ohjeeseen raakakaakaojauhetta ja maapähkinävoita. Maapähkinävoi on rakenteeltaan todella tahmaista tavaraa ja pehmiksessä se toimi hyvin. Jätskin rakenteesta tuli vielä enemmän pehmismäinen.

Kuva ei mitenkään niin kovin esteettinen ole, mutta ajaa asiansa. :)

Banaanipehmis 
2 jäädytettyä banaania
2 rkl rahkajugurttia(maustamaton)
1 tl raakakaakaojauhetta
1 tl maapähkinävoita
veitsenkärjellinen vaniljajauhetta

Kaikki blenderillä sekaisin ja ääntä kohti.

Banaanipehmis

Pitkästä aikaa tuli tehtyä jotain julkaisemisen arvoista terveysherkkua. En tiedä, voiko tätä sanoa edes reseptiksi, kun on niin yksinkertainen valmistaa. Monesta blogista löytyy tämä ohje, joten en tiedä, kenen alkuperäisidea on. Ei kuitenkaan oma keksintöni ole tämä. Olin tosi skeptinen itse sen suhteen, että voiko tämä maistua miltään muulta kuin pakastetulta banaanilta, mutta kyllä voi! Tyttäreni ei syö ollenkaan banaania ja inhoaa jopa sen hajua, mutta tämä herkku meni kuin kuumille kiville.

Ja resepti sisältää siis BANAANIA. Ei oikeastaan muuta tarvita, ellei halua vähän hifistellä, kuten minä tein. Minusta banaani pelkästään on liiankin makeaa, joten laitoin sekaan ruokalusikallisen maustamatonta jugurttia. Suhdeluku voisi olla 1 banaani/1 rkl jugurttia. Tosin kannattaa kerralla pakastaa ainakin pari banaania ja niiden tulisi olla ihan kypsiä, sellaisia, joissa on tummia pilkkuja kuorissa. Lisäsin myös veitsenkärjellisen vaniljajauhetta joukkoon.

Eli siis yksinkertaisuudessaan ohje menee näin. Kuori ja paloittele banaanit ja laita pakastimeen vähintään kahdeksi tunniksi. Ei haittaa, vaikka olisi pidempäänkin. Pakastetut banaanit kipataan tehosekoittimeen ja lisätään jugurtti ja vanilja. Annetaan pyöriä niin kauan, että seos vaikuttaa pehmeältä ja kuohkealta. Lopputulos näyttää kutakuinkin tältä:

Suosittelen kokeilemaan itse, koska tämä yksinkertainen herkku on todella parempaa kuin voisi kuvitella! Tein jätskille vielä suklaakastikkeen kookosöljystä, kaakaosta ja vaahterasiirapista. Kaikkia 1 rkl.

Tästä lähin meillä ei heitetä ylikypsiä banaaneja roskiin vaan ne pakastetaan! :)

Vesisateessa juoksua, nakkikeittoa ja bling blingiä

Nyt tuli kyllä sellainen otsikko tälle tekstille, että ihan itseäkin pisti hymyilyttämään. Tokihan on hyvä omille jutuilleen pikkuisen hymyillä siltä varalta, että ketään muuta ei ne hymyilytä.

Viikko on vierähtänyt vauhdilla ja paljon on kaikenlaista siihen mahtunut. Kävin työhaastattelussakin eilen. Säät ei oikeen ole olleet houkuttelevat lenkkeilyyn, mutta pari pakotettua lenkkiä olen sentään tälläkin viikolla tehnyt. Tiedetään, se on aika vähän. Pimeät illat, vesisade ja koleus ei vaan kertakaikkiaan houkuta lähtemään tonne pihalle! Mutta kun vetää puoliväkisin itsensä kanssa kamppaillen lenkkivaatteet päälle, niin kyllähän se mukavaa on. Tänään mietin sitä fiilistä, mikä juoksusta tulee. Millä tavalla sitä voisi kuvata? Mulle tuli mieleen sellainen kuvailu, että juostessa tuntee olevansa enemmän elossa! Kuulostipa dramaattiselta. En osaa sitä sen tarkemmin selittää, mutta tunne on hieno.

En viitsi kuvaa enää tästä suurentaa...Kuvassa siis mun uudet(kaapissa puoli vuotta syksyä odottaneet) juoksuhousut. Tuulen pitävät ja takana avaimille kätevä tasku, jota tässä siis yritin kuvata.

Syömisten suhteen on viime aikoina ollut aika perusmeininkiä. Riisiä, tonnikalaa, jauhelihaa tai kanaa. Tai kaurapuuroa, jos ei muu maistu. Viikolla kuitenkin päätin oikein ryhdistäytyä ja tehdä pitkästä aikaa jotain muuta, "tavallista" arkiruokaa koko perheelle. Tyttären päätöksellä tein ison satsin nakkikeittoa. Kuinka ollakaan seuraavana päivänä tyttö tulee koulusta maristen, että koulussakin oli just tänään nakkikeittoa! En ole puoleen vuoteen kyseistä ruokaa tehnyt ja kun teen, niin tietenkin sitä juuri silloin on myös koulussa ruokana. Ei ole eka kerta, kun näin on käynyt. Olisi hyvä aina etukäteen tarkistaa se koulujen ja päiväkotien ruokalista.

Ihanat olohousut!

On kyykättykin vähän.

On mun elämä kyllä aika jännittävää tällä hetkellä. Koskaan ei illalla tiedä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu! Tai no kyllä nyt tietysti vähän voi arvailla, mutta siis ylipäätään. Kaikenlaisia muutoksia on ilmassa. Kun elämä on vähän joka suunnalla "auki", niin kummasti kaipaa sitä tavallista ja tylsää arkea. Kaipa sitäkin taas kerkee jossain vaiheessa elämään ihan kyllästymiseen saakka. Jospa sitä myös silloin osaa arvostaa enemmän.

Perjantain kunniaksi laitoin uudet kolmen euron bling bling-korvikset korviin. Olipas niistä vaikea ottaa kuvaa. :)

Valoa ja varjoja

Viime päivät ovat olleet taas vaihteeksi täynnä stressiä. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle yhtäaikaa ja pitäisi olla joku superihminen hallitakseen tätä kaikkea. Jos jotain hyvää, niin ainakin vihdoin saan jotkut paperit taskuun teologisesta tiedekunnasta!

Stressi saa aikaan sen, etten pysty syömään. Syömättömyys taas saa aikaan sen, että olen väsynyt ja viluinen koko ajan. Olen tehnyt viime päivien aikana isoja päätöksiä, kun olen joutunut toteamaan, että kaikkea en vaan mitenkään pysty tekemään yhtäaikaa. En jaksa, en pysty enkä kykene! Opinnot saa nyt jäädä toistaiseksi tauolle ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Ihan ensimmäinen tavoite on saada kokopäiväinen työ. Siinä sitä onkin tavoitetta tämmöisenä aikana.

Jostain syystä päässäni alkoi tänä aamuna soimaan Pekka Simojoen biisi, jonka sanat menevät näin:

Kaikki menneet murheelliset päivät,
itkut, jotka itkemättä jäivät,
suru, jota lievitä ei kukaan,
kipu, joka aina tulee mukaan.
Tuska, joka yhä tulee kohti,
murhe, joka epätoivoon johti,
kyynel yksikään ei turhaan juokse,
kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!

Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!
Aika kutoo suurta salaisuutta:
kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Uskon vakaasti, että kaikki vastoinkäymiset kääntyvät vielä voitoksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että eikö niitä vastoinkäymisiäkin olisi ollut jo tarpeeksi yhdelle ihmiselle. Jos kerran kivun kautta Jumala luo uutta, niin sopii toivoa, että siitä tulee jotain hirmu hyvää!! Sen verran paljon noita kipuja on tähän vuoteen mahtunut.

Oli pakko kuunnella tuo ylläoleva biisi YouTubesta, kun se niin kovasti mielessä pyöri. Samalla löysin toisen Pekka Simojoen tutun biisin, jossa on aika lohdulliset sanat. Särkyneiden majatalo. Mistäs mä sellaisen löytäisin?