Tahdonvoimaa!

Eilen oli lenkkeilymotivaation osalta ehkä nihkein päivä puoleen vuoteen! Olin päivällä päättänyt, että tänään käyn juoksemassa lenkin, vaikka mikä olisi. Pikkuhiljaa alkaa taas laiskuus hiipimään iltojen pimetessä ja nyt mitataan sitä kuuluisaa tahdonvoimaa. Ihan ensimmäinen virhe oli se, että en käynyt juoksemassa päivällä, vaikka mulla olisi ollut siihen mahdollisuus. Iltapäivällä alkoi sataa ja ajatuksissa kieltämättä käväisi peruuttaa hölkkäilyaikeet kehnon säätilan vuoksi. Vaan mullahan on juoksumatto, joten sää ei ole kovin hyvä tekosyy jäädä sohvalle makoilemaan! Toinen paha virhe tapahtui siinä, että menin ottamaan päiväunet. Nukuin yli tunnin ja kun heräsin, niin aika vähän houkutti ajatus juoksemisesta.

Sen verran on kuitenkin nähtävästi pysyvää muutosta elämäntavoissa tapahtunut viimeisen vuoden aikana, että enpäs jäänytkään peiton alle makoilemaan! Ja vähänkös olen ylpeä itsestäni! :)

Pakko oli hiukan psyykata itseään. Aionko oikeasti heti luovuttaa? Kaiken tämän hyvästä olosta hehkuttamisen jälkeenkö olen valmis kaivautumaan sohvannurkkaan ja antamaan periksi? Haluanko takaisin siihen samaan vanhaan olomuotoon? No en todellakaan!! Eilen siis tein juoksumattolenkin ja treenailin myös yläkroppaa. On kyllä aika upea fiilis, kun huomaa itsekin jotain muutoksia kropassaan. Eilen ihailin treenin jälkeen hauiksiani. No eihän mun kädet vielä mitkään hurjan lihaksikkaat ole eikä se ole tavoitekaan, mutta on niissä kai jotain muotoa nähtävissä.

Treenin jälkeiset pullistelut.

Syksy näyttäisi etenevän nyt vauhdilla. Vielä muutama päivä sitten oli kesäiset lämpötilat ja lapset touhusi pihalla t-paidoissa. Tänään meillä satoi hiukan räntää! Vaikka luonto alkaa pikkuhiljaa painumaan talviunille, niin paljon on silti vielä kaikkea kaunista, kun ympärilleen vilkuilee lenkkipolulla.

Maailman noloin äiti tässä hei!

Muistan itse miettineeni joskus alle parikymppisenä, että on tosi noloa, kun hieman varttuneemmat naiset pukeutuvat "muka nuorekkaasti". Silloin päätin, että minä kyllä vanhenen arvokkaasti ja pukeudun ikäiselleni sopiviin vaatteisiin. En tiedä, mitä tarkalleen ottaen silloin ajattelin tuon tarkoittavan.

Olen katsellut valokuvia, joissa olen juuri tullut äidiksi. Kuvissa olen 23-vuotias, mutta pukeuduin kuin mummo! Näytin paljon ikäistäni vanhemmalta. Oma tyyli alkoi pikkuhiljaa löytymään vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Varmaan osansa myös sillä, että kilojen karistamisen myötä tunsin vastaavani ulkoisesti sisäistä minääni. Siis sitä, millaiseksi olin aina tuntenut itseni.

Pidän rennosta pukeutumistyylistä. Usein se tarkoittaa farkkuja, t-paitaa ja tennareita. Tai tätä:

En tuntisi oloani mukavaksi jakkupuvussa. Sellainen pukeutumistyyli ei kuvastaisi yhtään sitä, millaisena itseni näen. Eri asia tietenkin, jos töiden vuoksi on pukeuduttava tietyllä tavalla. Pidän myös juhlista ja pukeuduin mielelläni nättiin mekkoon ja laitan jalkaan ehkä jotkut näistä:

Nyt päästäänkin siihen, että kuulunko nyt itse niihin kolmekymppisiin, joita lukioikäisenä arvostelin? New Yorkissa minua ja ystävääni kyydinnyt taksikuski ei uskonut meitä "näin vanhoiksi". Ja että vielä kahden lapsen äiti! No, nuo kommentit kuulostivat tietenkin vaan mukavilta kohteliaisuuksilta. Mutta tänään sain 8-vuotiaalta tyttäreltäni palautetta pukeutumisestani. "Oliksä tolleen pukeutuneena Helsingissä?!". Vastasin olleeni. Tyttö pyöritteli silmiään ja tuhahti: "Toi farkkutakki ei sovi oikeen sun ikäsille." Johtuisko siitä, että tyttärelläni on samanlainen...Olkoonkin sitten tosi noloa, mutta aion jatkossakin pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joissa tunnen olevani oma itseni.

Mitä ulkoinen olemus meistä viestittää muille? Voiko pukeutumisesta, hiustyylistä tai koruista päätellä jotain ihmisestä? Näytänkö ulospäin siltä, mikä olen? Olen saanut kuulla pariinkin otteeseen, että "et näytä yhtään teologilta!". Miltä teologit näyttää? Onko olemassa joku standardi, miltä tietyn ammattiryhmän tai asian edustajan pitää näyttää? Ehkä on. Koen tärkeäksi näyttää siltä, että kuka tahansa uskaltaa tulla juttelemaan kanssani. Jos joudun itse esim. kysymään neuvoa joltain vieraalta, niin valikoin joukosta sen, joka näyttää helpoimmin lähestyttävältä. Toivottavasti näytän siis itsekin sellaiselta!

Syksy ja uudet haasteet ovat täällä. Liikunnan saralla pimenevät illat ovat minulle se suurin koetinkivi motivaation kannalta. Nyt on se aika, jolloin punnitaan, kuinka kestävällä pohjalla tämä mun uusi elämä on! Jostain luin juuri hyvän vinkin. Kun ei yhtään huvittaisi lähteä lenkille, niin pukee ensin urheiluvaatteet päälle ja päättää vasta sitten, lähteekö vaiko ei! Aivan loistava ohje! Olen itse huomannut, että jo lenkki/salivaatteiden päällepukemisesta tulee fiilis, että nyt tehdään eikä meinata.

Tää maailman noloin äiti lähtee nyt nolaamaan yhden eskarilaisen.

Täällä taas!

Viikko New Yorkissa vierähti nopeasti, mutta kivaa oli tulla kotiin! Oli upea reissu! Olin aika väsynyt ennen reissua ja pelkäsin hiukan palaavani entistä väsyneempänä takaisin, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuntunut siltä, että lomalta palautumiseen tarvittaisiin hiukan lisää lomaa. No, aika pehmeä lasku mulla arkeen oli kuitenkin. Vasta tänään jouduin heräämään oikeasti aikaisin ja hiukan nihkeältä tuntui, kun illalla/yöllä ei uni tullut millään. Kai tää nyt on sitä jetlagia.

Vähän erilaiset lenkkimaisemat kuin kotikulmilla

Kävelyä lukuunottamatta ei reissussa tullut paljoa urheiltua. Ellei shoppailua lasketa liikunnaksi? Ystäväni kanssa tulimme erään ostosreissun jälkeen siihen tulokseen, että kyllä shoppailu on liikuntaa. Ainakin, jos ostaa tarpeeksi paljon ja tarpeeksi painavia tuotteita ja kantaa ne kävellen hotellille.

Käveltyä tuli melko paljon. Laskeskeltiin, että helposti viikon aikana 50 km meni rikki. Parin ensimmäisen päivän jälkeen mulla kipeytyikin polvi ikävästi, mutta yhden päivän huilailun ja apteekista ostetun kipugeelin levittelyn jälkeen onneksi helpotti. Sen verran kuitenkin oli jalat hellänä kävelystä, ettei enää varsinaisesti lenkille viitsinyt/jaksanut/pystynyt menemään. Juoksulenkillä en siis viikon aikana käynyt. Kävellen kaupunkia kuitenkin näki parhaiten ja kilometrejä kertyi ihan huomaamatta maisemia ihmetellessä. Niskallekin tuli jumppaa, kun joutui kallistelemaan päätä aika tavalla pilvenpiirtäjiä tuijotellessa. :)

Huomattavasti enemmän huimasi katsoa näitä rakennuksia alhaalta ylös kuin ylhäältä alas!

Tältä näytti tuon ylemmän kuvan rakennuksen katolta. Top of The Rock.

Jumppailijoita Brooklyn Bridgellä.

Siellähän se patsas pönöttää.

Eniten ennen matkaa mietitytti ruokailut. Kuinka monta kiloa tulee viikossa takaisin pizzojen ja hampurilaisten maassa?? Ei yhtään, jos ei syö niitä! Sen sijaan syötiin joka päivä lounaaksi sushia. Oli kyllä hyvää ja piti nälän pitkään. Koko matkan aikana ei "ehtinyt" syömään missään välissä kauheasti herkkuja, kun ei mahaan mahtunut. Pariin otteeseen sentään syötiin fro-yota, jugurttijäätelöä, joka ainakin teoriassa oli melko kevyttä. Siis ennen kuin siihen lisäsi päälle kaikenlaista ei niin kevyttä. Aamupuuroakaan ei tarvinnut koko viikoksi unohtaa, koska lähikaupassa oli puuroautomaatti, josta sai pahvikuppiin take away-kaurapuuron! Melko hiilihydraattipitoista ruokaa tuli koko viikko syötyä, mikä toisaalta oli ihan hyvä, niin jaksoi kävellä. Hiukan turvonnut olo on, mutta se palautunee, kun taas palaa omaan tuttuun ruokavalioon.

Reissun aikana mieli lepäsi, vaikka aikamoista vilinää ympärillä olikin. Viikon aikana ei ehtinyt paljoa arkisia asioita stressaamaan ja voi sanoa, että loma oli hyvin onnistunut irtiotto arjesta. Nyt taas jaksaa ja on uutta intoa!

Ja ettei tämä New York-hypetys nyt ihan varmasti jäisi liian kevyeksi, niin laitetaan loppuun vielä asiaan kuuluva biisi, jonka videolla vilahtelee tuttuja maisemia: Alicia Keysin New York!

Teksti, johon en keksinyt otsikkoa

Viime päivinä ei ole tapahtunut mitään mullistavaa liikunnan saralla. Samaa kuin ennenkin. Juoksemassa kävin eilen viimeksi ja jotenkin nihkeästi kulki taas vaihteeksi. On myönnettävä, että luontaisesti en juoksija ole. Se ei silti ole tekosyy olla juoksematta. Paljon luontevampaa liikuntaa minulle on salilla käyminen ja siinä huomaan helposti kehitystä. Voisi tietysti ajatella, että ei minua ole luotu juoksijaksi, joten turha yrittää edes. Mutta toisaalta, olen aika monessa muussakin asiassa ihan vaikka vaan periaatteesta eri mieltä! Vastustan siis sitä, että en muka pystyisi juoksemaan ja kehittymään siinäkin lajissa. Kyllä pystyn!

Eilen lenkkipolun varrelta bongattu auringonkukka.

Lenkkimaisemia

Ensi viikolla tähän aikaan olenkin ihan toisenlaisissa maisemissa. Joutuu miettimään, lähteäkö Central Parkiin lenkille vai menisikö Taiji-tunnille Manhattanin Bryant Parkiin. Pikkuisen alkaa vatsanpohjassa olemaan perhosia. :) Mukavaa päästä hetkeksi pois tutuista ympyröistä, vaikka tänne jääkin muutama ikävöitävä. Blogi hiljenee siis hetkeksi, mutta reissun jälkeen kirjoitan taas uudella innolla ja muutamaa kokemusta rikkaampana!

Oikaisuja ja avautumista

On aina yhtä mieltä ylentävää kuulla, että selän takana on puhuttu asioista, joista ei kunnolla tiedetä. Kiitos vaan kyseisille ihmisille. Ehkä tunnistatte itsenne. Kiitos siis siitä, että jatkossa mietin vieläkin tarkemmin sanavalintojani.

Sain tänään kuulla, että blogikirjoitusteni perusteella on puhuttu, etten jaksaisi olla lasteni kanssa. Tai että olen väittänyt olevani väsynyt hoitamaan lapsia yksin ja ettei lasten isä ottaisi vastuuta ollenkaan. Näyttäkää toki teksti, jossa näin lukee!

Mahtavaa, että kaiken vuoden aikana koetun jälkeen löytyy ihmisiä, jotka syyllistää siitä, että hiukan on voimat lopussa. Vuoden 2013 keväällä olin naimisissa, yksi omakotitalo oli myynnissä, tytär oli aloittamassa seuraavana syksynä koulun, oli suunnitelmat seuraavan omakotitalon rakentamisesta rakennuslupia myöden valmiina, opinnot täydessä vauhdissa ja kuvittelin kaiken olevan kunnossa. Oli suunnitelmia perheen yhteisistä lomista ja tulevista vuosista. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että kaikki menikin uusiksi. Koko elämältä vietiin yhdellä lauseella pohja. Voin kertoa, etten ikinä uskonut kokevani mitään näin rankkaa. Kaikki ne tunteet, jotka jouduin käsittelemään, olivat välillä niin voimakkaita, että ajattelin, etten jaksa tuntea niitä. Että en kestä.

Kirjoitan toki asiat niin kuin olen ne itse kokenut ja tuntenut. Toisella osapuolella luultavasti on eri näkemys asioista, mutta ei kukaan voi silti tulla arvioimaan sitä, mitä minä olen kokenut. Se on todellista minulle.

Väännetään siis rautalangasta. Blogi käsittelee pääasiassa liikuntaa, mutta minulla on myös muuta elämää. Liikkumisen ohella ehdin kyllä esimerkiksi huolehtimaan lapsistani. Ja tekemään aika paljon kaikkea muutakin. Jos peräti yhdessä blogitekstissä kerron minulla olleen huono päivä, niin eikö muilla koskaan ole? Eikö muut äidit ikinä ole väsyneitä kuuntelemaan lasten jatkuvaa kiukuttelua turhista asioista?
En ole väsynyt olemaan lasteni kanssa, vaan olen väsynyt kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Pää on käsitellyt melko isoja asioita. Onko ihme, jos hieman on energiat vähissä? Yritän itse olla itselleni armollinen eikä sekään ole ihan helppoa. Muita en enää tarvitse arvostelemaan elämääni. 

Motivaatiota!

Viime päivinä on ollut helteistä huolimatta syksyn tuntua ilmassa. Vuosi vuodelta kesän loppuminen tuntuu haikeammalta. Miten paljon sitä odottaa ja sitten se menee niin nopeasti ohi! Vielä voi kuitenkin nauttia ihanan lämpimistä aamuista ja syödä aamupalan ulkona. Nyt on otettava kaikki irti kesän (luultavasti) viimeisistä hellepäivistä. Toivottavasti lämpöisiä ilmoja jatkuu pitkälle syksyyn!

Lämmin aamu ja aamupalaa ulkona. Parhautta!

Syksyn lähestyessä on syytä miettiä motivaatioasioita. :) Keväällä ja kesällä ei hurjasti vaadita intoa lähteä lenkille. Valo ja lämpö houkuttaa lähtemään pois sohvan nurkasta ihan ilman suuria ponnisteluja. Mutta entäs syksy ja talvi?? Tihkusaateessa, koleassa säässä ja pimeydessä sohva ja telkkari houkuttaa huomattavasti paljon enemmän kuin kuntoilu. Riittäisikö motivaatioksi se, että liikunnasta tulee yksinkertaisesti niin hyvä fiilis? Se auttaa jaksamaan ja nostaa itsetuntoa. Pakko myöntää, että itselle nuo syyt eivät taida marraskuun pimeinä iltoina riittää. Silloin olisi hyvä, kun olisi joku joka tulisi vähän potkimaan persuuksille ja veisi vaikka väkisin sinne lenkille!

Toisaalta liikunnasta on kerennyt tulemaan jo niin iso osa elämää, että vaikea olisi kuvitella itseään illasta toiseen sohvalla makoilemaan. Eikä saavutettuja tuloksia halua kadottaa!

Syksy saapuu, vaikka kuinka toivoisi kesän jatkuvan. Ei auta!

Olen nyt muutaman kerran käynyt pitkästä aikaa kuntosalilla. Liikunnan vaihtelevuus motivoi myös. Kevät ja kesä meni oikeastaan pelkästään juoksemaan opettelussa ja muu liikunta jäi vähälle. Kahvakuulailua toki olen ohessa harrastanut ja syksyn tullen toivottavasti taas pääsen ohjatuille kahvakuulatunneille. Kahvakuulan avulla saa tehtyä tosi kokonaisvaltaisen treenin ja huomaan, että erityisesti keskivartalon lihakset ovat sen myötä kehittyneet huimasti. En ole juurikaan tehnyt pelkkiä vatsalihasliikkeitä, mutta silti ne lihakset ainakin jotenkin on näkyvissä. :)

Kuntosalilla taas pystyy kohdistetummin kehittämään tiettyjä kohtia kropassa. Oma heikko kohta on selkeästi ylävartalon lihakset ja erityisesti olkapäät. Aivan onnettoman pienillä painoilla sain itseni todella kipeäksi! No, tästä ei voi muuta kuin kehittyä. Onneksi on hyvä personal trainer, joka kertoo, mitä pitää tehdä. ;)

Kun tekee välillä muuta, niin juoksukin tuntuu taas mukavammalta. Sama taitaa olla elämässä muutenkin. Jos aina vaan pyörii samoissa ympyröissä eikä koskaan astu ulos omalta mukavuusalueeltaan, niin tylsäksi käy. Ei tapahdu kehitystä. On mahdollisuus, että voi käydä ikävästi ja satuttaa itseään, mutta jos ei koskaan ota riskejä, niin ei voi myöskään saavuttaa mitään.

Laitan taas kerran biisin tähän loppuun. Juha Tapio on lemppariartistini. En voi muuta kuin ihmetellä näitä sanoituksia! Melkein joka biisistä voi löytää itsensä. Miten yksinkertaisesti ja kauniisti hän saa kiteytettyä muutamaan lauseeseen ne ajatukset, joita itsekin on pyöritellyt päässään. Tässä yksi niistä kappaleista: Kuinka paljon.

Eniten ärsyttää kaikki!

Tänään on ollut kohtalaisen huono päivä. Heräsin liian aikaisin enkä saanut enää unta, joten päätin nousta keittelemään aamupuuroa. Siihen meni liikaa suolaa. Jos päivän tärkein ateria, aamupuuro, menee pilalle, niin päivä on varmasti pilalla! Näinhän siinä kävi. Alakertaan kömpi pian kaksi todella vihaista viimeisen lomapäivän viettäjää.

Kun sain nuo kärttyiset lomailijat ulkoistettua pihaleikkeihin, päätin ottaa härkää sarvista ja suunnitella ensi syksyn opintoja. Eiköhän vaan kaatunut koko weboodi, josta kursseja olisi päässyt valikoimaan. Ei siis sekään mennyt ihan putkeen. Pojalle sain sentään varattua neuvola-ajan, tosin melkein 3 kk myöhässä. Muisti se on huonokin muisti.

Koko päivän on jotenkin tökkinyt kaikki. Lapset ovat tapelleet, kissa kaatoi vesiastian metsästäessään kärpästä, kauppareissulla lapset jättivät autoon kaiken mukana olleen omaisuutensa samalla, kun minä yritin kantaa ostokset ja kirjaston kirjat sisälle, ja kun pyysin ystävällisesti tuomaan omat tavarat sisään, niin ne toki putosivat eteiseen. Joskus tuntuu, että yksi käsipari lisää voisi olla paikallaan. Tai lisähermot.

Kaiken on kruunannut päänsärky, joka ei lähtenyt edes särkylääkkeillä. Päätin lähteä tekemään pienen juoksulenkin, vaikka mikä olisi. "Mikä" tarkoittaa tässä kohtaa lämpötilaa, joka on kohonnut +30 asteeseen. Lenkki kulki silti oikein mukavasti eikä olo tuntunut mitenkään hurjan tukalalta. Tankkasin aika paljon vettä/laimeaa mehua ennen lenkkiä, joten alkumatkasta se vähän alkoi vellomaan vatsassa, mutta hetken päästä helpotti. Juostessa tulee hiki joka tapauksessa, joten ei oikeastaan ole väliä, onko lämpötila hellelukemissa vai ei. Eri asia toki, jos pidempiä matkoja juoksisi.

Lenkkiselfie

On se vaan ihmeellistä, miten juoksulenkki vaikuttaa positiivisesti mielialaan. Kotiin päästyä ei enää harmittanut yhtään niin paljon! Vähän jopa irtosi hymy kameralle.

Näätkö kuvassa kissan? Siis ihan oikeesti.

Huomenna alkaakin lapsilla koulu. Toinen aloittaa eskarin ja toinen menee jo tokalle luokalle. Mun pienet.

Laitan vielä loppuun biisin, joka koskettaa. Alkuperäisversio on Johanna Kurkelan, mutta tämän esittää Jonnu. Vaikka Johanna Kurkela on yksi suosikkini suomalaisista naisartisteista, niin tämä versio on minusta vieläkin kauniimpi. Riko minut.