Teksti, johon en keksinyt otsikkoa

Viime päivinä ei ole tapahtunut mitään mullistavaa liikunnan saralla. Samaa kuin ennenkin. Juoksemassa kävin eilen viimeksi ja jotenkin nihkeästi kulki taas vaihteeksi. On myönnettävä, että luontaisesti en juoksija ole. Se ei silti ole tekosyy olla juoksematta. Paljon luontevampaa liikuntaa minulle on salilla käyminen ja siinä huomaan helposti kehitystä. Voisi tietysti ajatella, että ei minua ole luotu juoksijaksi, joten turha yrittää edes. Mutta toisaalta, olen aika monessa muussakin asiassa ihan vaikka vaan periaatteesta eri mieltä! Vastustan siis sitä, että en muka pystyisi juoksemaan ja kehittymään siinäkin lajissa. Kyllä pystyn!

Eilen lenkkipolun varrelta bongattu auringonkukka.

Lenkkimaisemia

Ensi viikolla tähän aikaan olenkin ihan toisenlaisissa maisemissa. Joutuu miettimään, lähteäkö Central Parkiin lenkille vai menisikö Taiji-tunnille Manhattanin Bryant Parkiin. Pikkuisen alkaa vatsanpohjassa olemaan perhosia. :) Mukavaa päästä hetkeksi pois tutuista ympyröistä, vaikka tänne jääkin muutama ikävöitävä. Blogi hiljenee siis hetkeksi, mutta reissun jälkeen kirjoitan taas uudella innolla ja muutamaa kokemusta rikkaampana!

Oikaisuja ja avautumista

On aina yhtä mieltä ylentävää kuulla, että selän takana on puhuttu asioista, joista ei kunnolla tiedetä. Kiitos vaan kyseisille ihmisille. Ehkä tunnistatte itsenne. Kiitos siis siitä, että jatkossa mietin vieläkin tarkemmin sanavalintojani.

Sain tänään kuulla, että blogikirjoitusteni perusteella on puhuttu, etten jaksaisi olla lasteni kanssa. Tai että olen väittänyt olevani väsynyt hoitamaan lapsia yksin ja ettei lasten isä ottaisi vastuuta ollenkaan. Näyttäkää toki teksti, jossa näin lukee!

Mahtavaa, että kaiken vuoden aikana koetun jälkeen löytyy ihmisiä, jotka syyllistää siitä, että hiukan on voimat lopussa. Vuoden 2013 keväällä olin naimisissa, yksi omakotitalo oli myynnissä, tytär oli aloittamassa seuraavana syksynä koulun, oli suunnitelmat seuraavan omakotitalon rakentamisesta rakennuslupia myöden valmiina, opinnot täydessä vauhdissa ja kuvittelin kaiken olevan kunnossa. Oli suunnitelmia perheen yhteisistä lomista ja tulevista vuosista. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että kaikki menikin uusiksi. Koko elämältä vietiin yhdellä lauseella pohja. Voin kertoa, etten ikinä uskonut kokevani mitään näin rankkaa. Kaikki ne tunteet, jotka jouduin käsittelemään, olivat välillä niin voimakkaita, että ajattelin, etten jaksa tuntea niitä. Että en kestä.

Kirjoitan toki asiat niin kuin olen ne itse kokenut ja tuntenut. Toisella osapuolella luultavasti on eri näkemys asioista, mutta ei kukaan voi silti tulla arvioimaan sitä, mitä minä olen kokenut. Se on todellista minulle.

Väännetään siis rautalangasta. Blogi käsittelee pääasiassa liikuntaa, mutta minulla on myös muuta elämää. Liikkumisen ohella ehdin kyllä esimerkiksi huolehtimaan lapsistani. Ja tekemään aika paljon kaikkea muutakin. Jos peräti yhdessä blogitekstissä kerron minulla olleen huono päivä, niin eikö muilla koskaan ole? Eikö muut äidit ikinä ole väsyneitä kuuntelemaan lasten jatkuvaa kiukuttelua turhista asioista?
En ole väsynyt olemaan lasteni kanssa, vaan olen väsynyt kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Pää on käsitellyt melko isoja asioita. Onko ihme, jos hieman on energiat vähissä? Yritän itse olla itselleni armollinen eikä sekään ole ihan helppoa. Muita en enää tarvitse arvostelemaan elämääni. 

Motivaatiota!

Viime päivinä on ollut helteistä huolimatta syksyn tuntua ilmassa. Vuosi vuodelta kesän loppuminen tuntuu haikeammalta. Miten paljon sitä odottaa ja sitten se menee niin nopeasti ohi! Vielä voi kuitenkin nauttia ihanan lämpimistä aamuista ja syödä aamupalan ulkona. Nyt on otettava kaikki irti kesän (luultavasti) viimeisistä hellepäivistä. Toivottavasti lämpöisiä ilmoja jatkuu pitkälle syksyyn!

Lämmin aamu ja aamupalaa ulkona. Parhautta!

Syksyn lähestyessä on syytä miettiä motivaatioasioita. :) Keväällä ja kesällä ei hurjasti vaadita intoa lähteä lenkille. Valo ja lämpö houkuttaa lähtemään pois sohvan nurkasta ihan ilman suuria ponnisteluja. Mutta entäs syksy ja talvi?? Tihkusaateessa, koleassa säässä ja pimeydessä sohva ja telkkari houkuttaa huomattavasti paljon enemmän kuin kuntoilu. Riittäisikö motivaatioksi se, että liikunnasta tulee yksinkertaisesti niin hyvä fiilis? Se auttaa jaksamaan ja nostaa itsetuntoa. Pakko myöntää, että itselle nuo syyt eivät taida marraskuun pimeinä iltoina riittää. Silloin olisi hyvä, kun olisi joku joka tulisi vähän potkimaan persuuksille ja veisi vaikka väkisin sinne lenkille!

Toisaalta liikunnasta on kerennyt tulemaan jo niin iso osa elämää, että vaikea olisi kuvitella itseään illasta toiseen sohvalla makoilemaan. Eikä saavutettuja tuloksia halua kadottaa!

Syksy saapuu, vaikka kuinka toivoisi kesän jatkuvan. Ei auta!

Olen nyt muutaman kerran käynyt pitkästä aikaa kuntosalilla. Liikunnan vaihtelevuus motivoi myös. Kevät ja kesä meni oikeastaan pelkästään juoksemaan opettelussa ja muu liikunta jäi vähälle. Kahvakuulailua toki olen ohessa harrastanut ja syksyn tullen toivottavasti taas pääsen ohjatuille kahvakuulatunneille. Kahvakuulan avulla saa tehtyä tosi kokonaisvaltaisen treenin ja huomaan, että erityisesti keskivartalon lihakset ovat sen myötä kehittyneet huimasti. En ole juurikaan tehnyt pelkkiä vatsalihasliikkeitä, mutta silti ne lihakset ainakin jotenkin on näkyvissä. :)

Kuntosalilla taas pystyy kohdistetummin kehittämään tiettyjä kohtia kropassa. Oma heikko kohta on selkeästi ylävartalon lihakset ja erityisesti olkapäät. Aivan onnettoman pienillä painoilla sain itseni todella kipeäksi! No, tästä ei voi muuta kuin kehittyä. Onneksi on hyvä personal trainer, joka kertoo, mitä pitää tehdä. ;)

Kun tekee välillä muuta, niin juoksukin tuntuu taas mukavammalta. Sama taitaa olla elämässä muutenkin. Jos aina vaan pyörii samoissa ympyröissä eikä koskaan astu ulos omalta mukavuusalueeltaan, niin tylsäksi käy. Ei tapahdu kehitystä. On mahdollisuus, että voi käydä ikävästi ja satuttaa itseään, mutta jos ei koskaan ota riskejä, niin ei voi myöskään saavuttaa mitään.

Laitan taas kerran biisin tähän loppuun. Juha Tapio on lemppariartistini. En voi muuta kuin ihmetellä näitä sanoituksia! Melkein joka biisistä voi löytää itsensä. Miten yksinkertaisesti ja kauniisti hän saa kiteytettyä muutamaan lauseeseen ne ajatukset, joita itsekin on pyöritellyt päässään. Tässä yksi niistä kappaleista: Kuinka paljon.

Eniten ärsyttää kaikki!

Tänään on ollut kohtalaisen huono päivä. Heräsin liian aikaisin enkä saanut enää unta, joten päätin nousta keittelemään aamupuuroa. Siihen meni liikaa suolaa. Jos päivän tärkein ateria, aamupuuro, menee pilalle, niin päivä on varmasti pilalla! Näinhän siinä kävi. Alakertaan kömpi pian kaksi todella vihaista viimeisen lomapäivän viettäjää.

Kun sain nuo kärttyiset lomailijat ulkoistettua pihaleikkeihin, päätin ottaa härkää sarvista ja suunnitella ensi syksyn opintoja. Eiköhän vaan kaatunut koko weboodi, josta kursseja olisi päässyt valikoimaan. Ei siis sekään mennyt ihan putkeen. Pojalle sain sentään varattua neuvola-ajan, tosin melkein 3 kk myöhässä. Muisti se on huonokin muisti.

Koko päivän on jotenkin tökkinyt kaikki. Lapset ovat tapelleet, kissa kaatoi vesiastian metsästäessään kärpästä, kauppareissulla lapset jättivät autoon kaiken mukana olleen omaisuutensa samalla, kun minä yritin kantaa ostokset ja kirjaston kirjat sisälle, ja kun pyysin ystävällisesti tuomaan omat tavarat sisään, niin ne toki putosivat eteiseen. Joskus tuntuu, että yksi käsipari lisää voisi olla paikallaan. Tai lisähermot.

Kaiken on kruunannut päänsärky, joka ei lähtenyt edes särkylääkkeillä. Päätin lähteä tekemään pienen juoksulenkin, vaikka mikä olisi. "Mikä" tarkoittaa tässä kohtaa lämpötilaa, joka on kohonnut +30 asteeseen. Lenkki kulki silti oikein mukavasti eikä olo tuntunut mitenkään hurjan tukalalta. Tankkasin aika paljon vettä/laimeaa mehua ennen lenkkiä, joten alkumatkasta se vähän alkoi vellomaan vatsassa, mutta hetken päästä helpotti. Juostessa tulee hiki joka tapauksessa, joten ei oikeastaan ole väliä, onko lämpötila hellelukemissa vai ei. Eri asia toki, jos pidempiä matkoja juoksisi.

Lenkkiselfie

On se vaan ihmeellistä, miten juoksulenkki vaikuttaa positiivisesti mielialaan. Kotiin päästyä ei enää harmittanut yhtään niin paljon! Vähän jopa irtosi hymy kameralle.

Näätkö kuvassa kissan? Siis ihan oikeesti.

Huomenna alkaakin lapsilla koulu. Toinen aloittaa eskarin ja toinen menee jo tokalle luokalle. Mun pienet.

Laitan vielä loppuun biisin, joka koskettaa. Alkuperäisversio on Johanna Kurkelan, mutta tämän esittää Jonnu. Vaikka Johanna Kurkela on yksi suosikkini suomalaisista naisartisteista, niin tämä versio on minusta vieläkin kauniimpi. Riko minut.

Elämän iloja ja myös niitä varjopuolia

Mittari näyttää +30 varjossa. Miten ihanaa!!! Voiko ihminen enempää nauttia olostaan? Ei juurikaan. Tätä lisää. Suomessa joutuu palelemaan 11 kk vuodesta, niin jos edes yhden kuukauden olisi mulle siedettävä keli eli suomalaisittain "tukala helle". Ei kai ole liikaa pyydetty?

Juoksukin on pitkästä aikaa tuntunut aika mukavalle. Olen lähtenyt lenkille illalla kahdeksan jälkeen, jolloin lämpötila on ollut sopiva. Kun aurinko ei enää pahemmin porota, niin ilmasto on tuntunut hyvin miellyttävälle. Voi, kun tätä jatkuisi koko vuoden! Olen tainnut syntyä väärään maahan. Liian kauas päiväntasaajasta.

Viime lenkeillä en ole käyttänyt laisinkaan Sportstrackeria. Se luo paineen juosta tiettyä vauhtia ja kilpailla itsensä kanssa. Joka kerralla tekee mieli juosta hieman kovempaa. Jos treenaa tavoitteellisesti, niin sehän on tietysti hyvä juttu. Itse huomasin kuitenkin, että lenkeistä meinasi kadota ilo ja ne olivat enemmän suorittamista ja tietyn vauhdin ja kilometrimäärän saavuttamista. Mun tavoite on nauttia siitä, mitä teen, joten ainakin toistaiseksi juoksen ilman mittareita oman fiiliksen mukaan. Ja mikä on juostessa, kun saa ihailla matkalla näitä maisemia:

Viime päivinä olen pohtinut ja jutellut siitä, että tunnen olevani henkisesti aika väsynyt. En masentunut enkä surullinen, vaan väsynyt. Elämänilo ja -halu on palannut ja odotan innolla tulevaisuutta. Nautin myös siitä, mitä on nyt. Olen aina ollut pärjääjä. Ihminen, joka ei pyydä apua, vaan mieluummin yrittää selviytyä itsekseen tilanteessa kuin tilanteessa. Vuodessa on tapahtunut paljon. Talon myynti, muutto, ero, yksinhuoltaja-arki kahden lapsen kanssa, opiskelu...aika monta todella stressaavaa tekijää. Tähän kohtaan sopisi loistavasti jo aiemmin Pullukka Runin yhteydessä julkaisemani kuva:

Välillä on tunne, että voi kun joku ajattelisi ja tekisi päätökset mun puolesta. Itse voisin sitten vaan tehdä asiat ohjeiden mukaan eikä tarvitsisi itse miettiä mitään. Vaan kun olisi pakko suunnitella opintoja tulevalle vuodelle, sumplia arjen aikataulut lasten koulujen, harrastusten ja tietysti omien menojen mukaan ja miettiä ehkä hiukan muutenkin tulevaisuutta. Stressaa pelkkä ajatus siitä, kuinka paljon on "pitäisi tehdä"-juttuja tekemättä. Olisi edes pelkästään työn, perheen ja vapaa-ajan yhdistäminen, mutta kun mun elämässä on tällä hetkellä liikkuvia palasia hiukan enemmän. 

Kaiken väsymyksen keskellä on kuitenkin tunne, että elämä kantaa. Eikä tarvitse jaksaa yksin.

Lepoa ja rentoutumista

Viime lauantaisen Pullukka Runin jälkeen olen pitänyt liikuntavapaata viikkoa. Päätin olla ihan kokonaisen viikon tekemättä mitään rankempaa. Heti maanantaina kiusaus tarttua kahvakuulaan kävi ylivoimaiseksi ja vähän jouduin yläkroppaa treenaamaan sen kanssa. Sen jälkeen onnistuin mainiosti ottamaan muutaman päivän ihan vaan rennosti sohvalla löhöillen, aurinkoa ottaen ja parhaasta seurasta nauttien. Näissä maisemissa kelpasi köllötellä auringossa.

Tänään teki mieli jo juoksulenkille. No, ei nyt ihan kokonaista viikkoa tullut lepoa, mutta melkein kuitenkin. Kokeilin ensimmäistä kertaa kompressiosäärystimiä, joiden tarkoitus on käsittääkseni parantaa verenkiertoa ja tehostaa treeniä. Täytyy myöntää, että askel tuntui jollain tavalla kevyemmältä säärystimet jalassa. Ainakin ne näyttää hienoilta! :)

Eiks oo hienot!?

Lenkille lähdössä. 

Ei juoksu kyllä kulkenut mitenkään loisteliaasti, mutta ei nyt pahaltakaan tuntunut. Voi olla energiat hiukan vähissä, kun ei oikein ole ruoka viime päivinä maistunut. Paino on tipahtanut alle viidenkympin ja se ei ole tavoite! Mun lihakset haihtuu!! Mietinkin tänään itseäni peilaillessa, että viimeistään syksyn tullen olisi kiva panostaa enemmän lihastreeniin. Nyt kun ylimääräistä silavaa ei kropassa isommin ole, niin olisi suht helppoa muokata sitä haluamaansa suuntaan. Tai näin olettaisin. Pitää vaan muistaa syödä tarpeeksi.

Ensi viikolla tiedossa lisää rentoutumista, lämmintä säätä ja kylpylässä pulikointia. Mun uusi elämä on aika mukavaa! Olen onnellinen.

Pullukka Run 2014 takana, ens vuonna uudestaan!

No niin! Hengissä selvittiin myös tästä kokemuksesta!

Vierumäen Urheiluopistolla oltiin kaverin kanssa hyvissä ajoin lauantaina. Ilmoittautumisen jälkeen päätimme vähän käydä katsomassa reittiä ennakkoon. Mentiinkin koko lenkki kertaalleen ennen varsinaista juoksua. Uskon, että siitä oli hyötyä ainakin henkisesti. Oli helpompi tsempata, kun tiesi suurinpiirtein missä kohtaa lenkkiä mennään. Toisaalta, päivä oli niin kuuma, että nestettä olisi voinut tankata ennen juoksua paljon reilummin. Join kyllä mielestäni paljon, mutta en näköjään tarpeeksi.

Juoksu kulki alussa oikein kivasti, mutta puolivälissä matkaa alkoi tuntumaan olo tosi heikolta. Odotin huoltopistettä aika epätoivoisesti. Kun sai hiukan juotua ja heitettyä vettä niskaan, niin jaksoi taas jonkin matkaa. Aika sippaus tuli tuon helteen ja liian vähäisen juomisen vuoksi. Tämä ajatus kävi kyllä mielessä:

Mutta jaksoin sittenkin. Yhden pitkän ylämäen jouduin kävelemään, pakko myöntää. Maalissa oli huippufiilis, vaikka olo oli tosi hutera. Ei mun normilenkit ole ikinä näin rankoilta tuntuneet, mutta enpä ole näin kuumalla ilmalla edes juossut. Taisipa tulla jonkinlainen auringonpistoskin, kun maha oli juoksun jälkeen kipeä oikeastaan koko illan ja myös päätä alkoi särkeä ihan hirvittävästi. Join vettä/mehua/mehukeittoa/palautusjuomaa, mutta mikään ei tuntunut tulevan läpi. Jäin vaan miettimään, että kuinka hirvittävän paljon olisi pitänyt ennen juoksua juoda??

Olen ennenkin arvostanut suuresti puolikkaan juoksijoita, täysmaratonista puhumattakaan, mutta tämän jälkeen arvostan vielä enemmän! Juoksin sentään vain 6,5 km enkä olisi kilometriäkään pidempää matkaa tuossa säässä tällä kunnolla juossut. Miten ihailtavan kevyesti tuntui askel rullaavan joillain vielä 21 kilometrin jälkeen maalisuoralla!

Vaikka ei nyt ihan putkeen mennyt oma juoksu, niin oli silti hienoa osallistua ja kyllä ensi vuonna aion ottaa uusiksi.

Juoksun jälkeen kelpasi viettää rentouttava ilta ja ihana aurinkoinen päivä mökillä! Nyt hiukan lepoa liikunnasta muutaman päivän ajan. Elämä tuntuu nyt aika kivalta ja oikealta. Tähän loppuun tekisi mieli vielä siteerata Juha Tapion biisiä, joka kiteyttää aika hyvin viime päivien tuntemukset: "Paremmat päivät alkaneet on!" Ja menköön nyt vielä Cheekitkin samaan hehkutukseen: olo on "kiitollinen, siunattu, onnellinen". :)