Tahdonvoimaa!

Eilen oli lenkkeilymotivaation osalta ehkä nihkein päivä puoleen vuoteen! Olin päivällä päättänyt, että tänään käyn juoksemassa lenkin, vaikka mikä olisi. Pikkuhiljaa alkaa taas laiskuus hiipimään iltojen pimetessä ja nyt mitataan sitä kuuluisaa tahdonvoimaa. Ihan ensimmäinen virhe oli se, että en käynyt juoksemassa päivällä, vaikka mulla olisi ollut siihen mahdollisuus. Iltapäivällä alkoi sataa ja ajatuksissa kieltämättä käväisi peruuttaa hölkkäilyaikeet kehnon säätilan vuoksi. Vaan mullahan on juoksumatto, joten sää ei ole kovin hyvä tekosyy jäädä sohvalle makoilemaan! Toinen paha virhe tapahtui siinä, että menin ottamaan päiväunet. Nukuin yli tunnin ja kun heräsin, niin aika vähän houkutti ajatus juoksemisesta.

Sen verran on kuitenkin nähtävästi pysyvää muutosta elämäntavoissa tapahtunut viimeisen vuoden aikana, että enpäs jäänytkään peiton alle makoilemaan! Ja vähänkös olen ylpeä itsestäni! :)

Pakko oli hiukan psyykata itseään. Aionko oikeasti heti luovuttaa? Kaiken tämän hyvästä olosta hehkuttamisen jälkeenkö olen valmis kaivautumaan sohvannurkkaan ja antamaan periksi? Haluanko takaisin siihen samaan vanhaan olomuotoon? No en todellakaan!! Eilen siis tein juoksumattolenkin ja treenailin myös yläkroppaa. On kyllä aika upea fiilis, kun huomaa itsekin jotain muutoksia kropassaan. Eilen ihailin treenin jälkeen hauiksiani. No eihän mun kädet vielä mitkään hurjan lihaksikkaat ole eikä se ole tavoitekaan, mutta on niissä kai jotain muotoa nähtävissä.

Treenin jälkeiset pullistelut.

Syksy näyttäisi etenevän nyt vauhdilla. Vielä muutama päivä sitten oli kesäiset lämpötilat ja lapset touhusi pihalla t-paidoissa. Tänään meillä satoi hiukan räntää! Vaikka luonto alkaa pikkuhiljaa painumaan talviunille, niin paljon on silti vielä kaikkea kaunista, kun ympärilleen vilkuilee lenkkipolulla.

Maailman noloin äiti tässä hei!

Muistan itse miettineeni joskus alle parikymppisenä, että on tosi noloa, kun hieman varttuneemmat naiset pukeutuvat "muka nuorekkaasti". Silloin päätin, että minä kyllä vanhenen arvokkaasti ja pukeudun ikäiselleni sopiviin vaatteisiin. En tiedä, mitä tarkalleen ottaen silloin ajattelin tuon tarkoittavan.

Olen katsellut valokuvia, joissa olen juuri tullut äidiksi. Kuvissa olen 23-vuotias, mutta pukeuduin kuin mummo! Näytin paljon ikäistäni vanhemmalta. Oma tyyli alkoi pikkuhiljaa löytymään vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Varmaan osansa myös sillä, että kilojen karistamisen myötä tunsin vastaavani ulkoisesti sisäistä minääni. Siis sitä, millaiseksi olin aina tuntenut itseni.

Pidän rennosta pukeutumistyylistä. Usein se tarkoittaa farkkuja, t-paitaa ja tennareita. Tai tätä:

En tuntisi oloani mukavaksi jakkupuvussa. Sellainen pukeutumistyyli ei kuvastaisi yhtään sitä, millaisena itseni näen. Eri asia tietenkin, jos töiden vuoksi on pukeuduttava tietyllä tavalla. Pidän myös juhlista ja pukeuduin mielelläni nättiin mekkoon ja laitan jalkaan ehkä jotkut näistä:

Nyt päästäänkin siihen, että kuulunko nyt itse niihin kolmekymppisiin, joita lukioikäisenä arvostelin? New Yorkissa minua ja ystävääni kyydinnyt taksikuski ei uskonut meitä "näin vanhoiksi". Ja että vielä kahden lapsen äiti! No, nuo kommentit kuulostivat tietenkin vaan mukavilta kohteliaisuuksilta. Mutta tänään sain 8-vuotiaalta tyttäreltäni palautetta pukeutumisestani. "Oliksä tolleen pukeutuneena Helsingissä?!". Vastasin olleeni. Tyttö pyöritteli silmiään ja tuhahti: "Toi farkkutakki ei sovi oikeen sun ikäsille." Johtuisko siitä, että tyttärelläni on samanlainen...Olkoonkin sitten tosi noloa, mutta aion jatkossakin pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joissa tunnen olevani oma itseni.

Mitä ulkoinen olemus meistä viestittää muille? Voiko pukeutumisesta, hiustyylistä tai koruista päätellä jotain ihmisestä? Näytänkö ulospäin siltä, mikä olen? Olen saanut kuulla pariinkin otteeseen, että "et näytä yhtään teologilta!". Miltä teologit näyttää? Onko olemassa joku standardi, miltä tietyn ammattiryhmän tai asian edustajan pitää näyttää? Ehkä on. Koen tärkeäksi näyttää siltä, että kuka tahansa uskaltaa tulla juttelemaan kanssani. Jos joudun itse esim. kysymään neuvoa joltain vieraalta, niin valikoin joukosta sen, joka näyttää helpoimmin lähestyttävältä. Toivottavasti näytän siis itsekin sellaiselta!

Syksy ja uudet haasteet ovat täällä. Liikunnan saralla pimenevät illat ovat minulle se suurin koetinkivi motivaation kannalta. Nyt on se aika, jolloin punnitaan, kuinka kestävällä pohjalla tämä mun uusi elämä on! Jostain luin juuri hyvän vinkin. Kun ei yhtään huvittaisi lähteä lenkille, niin pukee ensin urheiluvaatteet päälle ja päättää vasta sitten, lähteekö vaiko ei! Aivan loistava ohje! Olen itse huomannut, että jo lenkki/salivaatteiden päällepukemisesta tulee fiilis, että nyt tehdään eikä meinata.

Tää maailman noloin äiti lähtee nyt nolaamaan yhden eskarilaisen.

Täällä taas!

Viikko New Yorkissa vierähti nopeasti, mutta kivaa oli tulla kotiin! Oli upea reissu! Olin aika väsynyt ennen reissua ja pelkäsin hiukan palaavani entistä väsyneempänä takaisin, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuntunut siltä, että lomalta palautumiseen tarvittaisiin hiukan lisää lomaa. No, aika pehmeä lasku mulla arkeen oli kuitenkin. Vasta tänään jouduin heräämään oikeasti aikaisin ja hiukan nihkeältä tuntui, kun illalla/yöllä ei uni tullut millään. Kai tää nyt on sitä jetlagia.

Vähän erilaiset lenkkimaisemat kuin kotikulmilla

Kävelyä lukuunottamatta ei reissussa tullut paljoa urheiltua. Ellei shoppailua lasketa liikunnaksi? Ystäväni kanssa tulimme erään ostosreissun jälkeen siihen tulokseen, että kyllä shoppailu on liikuntaa. Ainakin, jos ostaa tarpeeksi paljon ja tarpeeksi painavia tuotteita ja kantaa ne kävellen hotellille.

Käveltyä tuli melko paljon. Laskeskeltiin, että helposti viikon aikana 50 km meni rikki. Parin ensimmäisen päivän jälkeen mulla kipeytyikin polvi ikävästi, mutta yhden päivän huilailun ja apteekista ostetun kipugeelin levittelyn jälkeen onneksi helpotti. Sen verran kuitenkin oli jalat hellänä kävelystä, ettei enää varsinaisesti lenkille viitsinyt/jaksanut/pystynyt menemään. Juoksulenkillä en siis viikon aikana käynyt. Kävellen kaupunkia kuitenkin näki parhaiten ja kilometrejä kertyi ihan huomaamatta maisemia ihmetellessä. Niskallekin tuli jumppaa, kun joutui kallistelemaan päätä aika tavalla pilvenpiirtäjiä tuijotellessa. :)

Huomattavasti enemmän huimasi katsoa näitä rakennuksia alhaalta ylös kuin ylhäältä alas!

Tältä näytti tuon ylemmän kuvan rakennuksen katolta. Top of The Rock.

Jumppailijoita Brooklyn Bridgellä.

Siellähän se patsas pönöttää.

Eniten ennen matkaa mietitytti ruokailut. Kuinka monta kiloa tulee viikossa takaisin pizzojen ja hampurilaisten maassa?? Ei yhtään, jos ei syö niitä! Sen sijaan syötiin joka päivä lounaaksi sushia. Oli kyllä hyvää ja piti nälän pitkään. Koko matkan aikana ei "ehtinyt" syömään missään välissä kauheasti herkkuja, kun ei mahaan mahtunut. Pariin otteeseen sentään syötiin fro-yota, jugurttijäätelöä, joka ainakin teoriassa oli melko kevyttä. Siis ennen kuin siihen lisäsi päälle kaikenlaista ei niin kevyttä. Aamupuuroakaan ei tarvinnut koko viikoksi unohtaa, koska lähikaupassa oli puuroautomaatti, josta sai pahvikuppiin take away-kaurapuuron! Melko hiilihydraattipitoista ruokaa tuli koko viikko syötyä, mikä toisaalta oli ihan hyvä, niin jaksoi kävellä. Hiukan turvonnut olo on, mutta se palautunee, kun taas palaa omaan tuttuun ruokavalioon.

Reissun aikana mieli lepäsi, vaikka aikamoista vilinää ympärillä olikin. Viikon aikana ei ehtinyt paljoa arkisia asioita stressaamaan ja voi sanoa, että loma oli hyvin onnistunut irtiotto arjesta. Nyt taas jaksaa ja on uutta intoa!

Ja ettei tämä New York-hypetys nyt ihan varmasti jäisi liian kevyeksi, niin laitetaan loppuun vielä asiaan kuuluva biisi, jonka videolla vilahtelee tuttuja maisemia: Alicia Keysin New York!