perjantai 28. marraskuuta 2014

Kun ei sovi muottiin

Vielä muutama vuosi sitten vaateostoksilla käynnin jälkeen tuli tunne, että viikkoon ei tarvitse syödä muuta kuin salaattia. Nyt kun kävin vaateostoksilla, marssin kaupasta suoraan ostamaan ruuaksi pizzan ja jälkkäriksi suklaata! Koon 34 hame pyörii päällä eikä pienempiä kokoja ole tarjolla (ainakaan tämän paikkakunnan kaupoissa). Voi sekin ärsyttää aika paljon. Melkein joka vaatekaupassa on nykyisin "Great girls"-osasto, mikä sinänsä on hienoa. Mutta pitääkö pienikokoisten ostaa vaatteensa lasten/nuortenvaateosastolta?? Yritin eilen tehdä tilausta Lindexistä, Kappahlista, Ellokselta ja Halensilta. Jäi yrityksen asteelle, koska en millään sovi siihen muottiin, johon naisen pitäisi sopia. Joku voi ajatella, että hölmöä valittaa tämmöisestä asiasta, mutta ei paljoa hymyilytä, kun kaupasta ei oikeasti löydy yhtäkään sopivaa vaatekappaletta.

Joskus on ihan kivaa pukeutua vasemmanpuoleisten kuvien tavalla. Rehellisyyden nimissä oikenpuolimmainen kuva vastaa paremmin mun todellisuutta. :)

Vaikka koon 34 hame pyöri päällä, ostin sen silti. Pizzan syönnin jälkeen se oli jo paljon parempi.

Pikkuisen houkuttaisi vetää aiheesta tyylikäs aasinsilta siihen, että elämässä ei aina muutenkaan sovi muiden ihmisten (ja itsensä) asettamaan muottiin. Aivan liikaa energiaa kuluu siihen, että yritetään täyttää tietyt normit ja kriteerit ja miellyttää muita. Mitä muut ajattelee ja toiminko niin kuin minun toivotaan toimivan? Aika harvojen elämä menee kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tulee kriisejä, joiden tiimellyksessä joutuu toteamaan, ettei kaunista ulkokuorta pysty pitämään yllä. Kun ei vaan voi hallita toisten elämää eikä oikein edes omaansa, niin on parempi olla rehellisesti sitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään. Kovaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan.



 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Huomion hakemista ja heruttamista

En tiedä, miten muissa kulttuureissa on asian laita, mutta meillä täällä Suomessa itsensä esille tuominen on äärimmäisen paheksuttavaa. Jos joku käyttäytyy tietyllä tavalla, sanotaan, että "se hakee vain huomiota." Miksi ihmiset hakee huomiota? Siksi, että jokainen tarvitsee sitä ja jos sitä ei ympäristöstä muuten saa, niin sitä pitää jollain tavalla hakea! En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei kaipaisi huomioimista, kehuja ja hyväksyntää. Huomion osoittaminen toiselle ei ole itseltä pois, mutta silti se tuntuisi olevan meille suomalaisille huomattavan hankalaa.

Aloin kirjoittaa tätä blogia osittain ihan itsekkäästä syystä. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään tunteita ja asioiden julki tuominen helpottaa omaa oloa valtavasti. Kun on toisten edessä avoin ja rehellisesti sellainen kuin on, ei jää mitään peiteltävää, salattavaa tai hävettävää. Enkä kiellä, etteikö positiivinen palaute ja blogin kautta saatu huomio olisi hivellyt jätetyksi tulemisen myötä kolauksen saanutta itsetuntoa. Päätarkoitus blogin kirjoittamisella kuitenkin on ollut ja on edelleen rohkaista muita elämäänsä tyytymättömiä muuttamaan sitä. Jokaisella on siihen mahdollisuus.
Siinä teille parit herutuskuvat ja vielä (olemattomien) lihasten pullistelua kaupan päälle. :)
Jos on vähäänkään seikkaillut sosiaalisessa mediassa, tietää, mitä tarkoitetaan herutuskuvilla. No sitä, että otetaan itsestä kuvia, ladataan ne nettiin ja kalastellaan hastagien avulla kuvalle tykkäyksiä. Eli yksinkertaisesti ilmaistuna haetaan huomiota. Miten ennen on selvitty ilman selfieitä, seuraajia ja tykkääjiä? Vai ovatko ihmiset tulleet riippuvaisemmaksi huomiosta? Sosiaalinen media on luultavasti tehnyt meistä kaikista sitä käyttävistä ihmisriippuvaisempia. Haetaan hyväksyntää omille mielipiteille ja halutaan näyttää itsestämme ne parhaimmat puolet. Kunhan nyt edes joku tykkää mun kuvasta,  tunnen oloni hyväksi ja jos siitä tykkää 20, niin minähän olen suorastaan rakastettu!

Virtuaalisessa maailmassa on helppoa "tykätä" ja antaa kehuja. Voitaisiinko ottaa tavoitteeksi, että annetaan huomiota ystäville, läheisille tai vaikka vähän vieraammillekin ihan pyytämättä? Jokainen ihminen on huomion arvoinen ja jokainen sitä tarvitsee. En usko, että kukaan pahastuu kehuista tai menee niistä piloille.

Ja loppuun vielä erityismuistutus tyttöjen isille. Muistakaa kehua tyttäriänne ja antaa ihailua heille joka päivä! Jos ihailua ei omalta isältä saa, niin teini-iässä sitä haetaan kipeästi muualta. Tutkittu juttu.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Musiikin vaikutus treeniin (ja elämään)

Tiedättekö tunteen, kun juoksulenkillä korvanapeista alkaa soimaan jokin tuskaisen ärsyttävä biisi eikä millään viitsisi kesken lenkin kaivaa kännykkää esiin, jotta saisi vaihdettua sen? Joka askeleella odottaa, että biisi loppuisi. Menee ihan fiilis. Itse juoksusoittolistani yleensä teen, mutta välillä mukaan saattaa eksyä sellainen "no kokeillaan nyt tota"-kappale. Kerran kävi niin, että se kappale oli peräti 10 minuutin mittainen. Puolessa välissä oli pakko vaihtaa. Olen myös testannut Spotifyssa muiden tekemiä "juoksumusaa"-soittolistoja ja todennut, että jatkossakin teen listani ihan itse. Taidan olla hiukan kranttu, mutta mikä tahansa menevä biisi ei minun mielestäni sovi juoksumusiikiksi.

Juoksumusiikin pitää olla sellaista, että siitä tulee vahva olo. Ei mitään hempeilymusiikkia. Siinä saa olla myös ripaus kiukkua mukana. Hyvät sanat pitää tietenkin olla. Jos sanoitus alkaa ärsyttää, hyvä melodia ei pelasta biisiä. Keväällä ja kesällä ei voi kuunnella samaa musiikkia (edes juostessa) kuin syksyllä ja talvella. Myös oma tunnetila tai elämäntilanne ohjaavat musiikkivalintojani. Juoksusoittolistallani on usein musiikkia, jota en muuten välttämättä kuuntele. Harvoin kuuntelen lenkkeillessä lempiartistejani. Hyvä treenimusiikki antaa lisävoimia silloin, kun tekisi mieli jo luovuttaa.

By the way, juostessa on kuunneltava musiikkia ihan jo sen vuoksi, että silloin ei kuule omaa puuskuttamistaan. Sitä meinaan ei ole kiva kuunnella!

Itse harvemmin ajattelen jonkin biisin olevan hyvä ja toisen huono. Mieluummin luokittelen kappaleet sen mukaan, mitä tunteita ne herättävät vai herättävätkö mitään. Tietty musiikkityyli saattaa myös nostaa pintaan epämiellyttävän tunteen tai muiston.

Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä ja kuuntelen ne aina tarkkaan. Aika usein myös etsin kappaleen sanat netistä ja vasta luettuani ne pystyn päättämään, pidänkö sittenkään biisistä. Viime viikolla kuuntelin paljon kotimaista musiikkia ja monen kappaleen kohdalla pysähdyin miettimään, että "miten tää voi olla just kuin mun elämästä". On se vaan ihmeellistä, miten lauluntekijät osaakin tehdä juuri MINUN elämästäni niin paljon biisejä! Vasta hetken ihmettelyn jälkeen tajusin kääntää asian toisin päin. Se, mitä minun elämässäni tapahtuu ja mitä tunteita olen lähiaikoina läpikäynyt, ei olekaan kauhean ainutlaatuista. Aika moni muukin on kokenut elämässään ihan samoja juttuja ja tietyt elämäntilanteet tai tapahtumat ovat herättäneet samoja tunteita kuin minulla. Moni ihminen painii samojen ongelmien kanssa. Oikeastaan aika helpottava ajatus.

Joku voi pitää ärsyttävänä, kun linkitän blogiteksteihin usein jonkin biisin. Linkitän silti. Ei ole pakko lukea tai ainakaan kuunnella, jos ärsyttää. Tämän biisin sanoitus on kuitenkin niin osuva, monellakin tapaa. ;) Laulussa kerrotaan siitä, miten ihminen on luonut itselleen suojamuurin eikä pysty antamaan itsestään kuin puolikkaan. Suojaa itseään juuri siltä, mitä eniten kaipaa: rakkaudelta. PMMP - Kiitos.

Niin, että kiitos vaan!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Talvijuoksun haasteet

En tiedä, voiko vielä edes puhua talvijuoksusta, kun lämpötila on nollassa eikä luntakaan ole. Minulle olosuhteet ovat silti jo aika extremeä! Toisaalta uudet haasteet innostavat jatkamaan. Huomasin tänään, että kylmässä juostessa tai oikeastaan juoksun jälkeen, on aivan erilainen fiilis kuin normilämpötilassa tehdyn lenkin jälkeen. Juoksu kulki oikein mukavasti. Mutta sitten ne haasteet.

Nenä vuotaa. Eikä ihan vaan pikkuisen, vaan siinä määrin, että muutaman kilsan lenkillä pari nenäliinaa eivät riittäneet alkuunkaan. Kun nenästä vuotaa vettä koko ajan, on vaikea hengittää muuta kuin suun kautta. Ja kun ilma on kylmä, pitäisi hengittää nenän kautta, että ilma ehtisi lämmetä matkalla keuhkoihin. Onkos teillä muilla samanlaista nenänvuoto-ongelmaa kylmällä kelillä?

Ostin Lidlistä juoksutakin talveksi. En kyllä tiedä, kuinka kylmällä kelillä sitä voi käyttää, kun nytkin tuntui alkumatkasta aika jäätävältä. Jostain olen kuullut, että talvella pitääkin lenkin alussa vähän paleltaa. Silloin on kuulemma sopivasti päällä. En ole ihan varma, onko tuosta neuvosta minulle hirveästi hyötyä, kun palelen talvella vaikka pilkkihaalareissa.

Talvijuoksuasu. Juoksutoppahousut ja juoksutoppatakki. Ja aina mun peiliselfieihin tunkee joku kissa taustalle. :)


En tiedä, kuinka pitkään aion ulkona jatkaa juoksuja. Niin kovan luokan harrastaja en ole, että hankkisin nastalenkkarit. Eli jos/kun lunta ja jäätä tulee, niin ulkojuoksu jää tauolle. Ulkona on kuitenkin niin paljon kivempaa juosta kuin juoksumatolla, että mahdollisimman pitkään teen ulkolenkkejä.

Juoksulenkit ovat pitkään tuntuneet hiukan pakkopullalta. Tänään pitkästä aikaa tunsin suurta innostusta ja sitä itsensä voittamisen fiilistä, mikä keväällä oli ekoilla lenkeillä. On vaan aika huippua, että jaksaa juosta enemmän kuin 100 metriä. :)

Lenkin jälkeen tehtiin lasten kanssa hedelmäsalaattia. Harmaan talvisään keskellä pitää tehdä iloisen värisiä ruokia!
Poikani mielestä nämä ovat "pommiomenoita". Myös granaattiomenana tunnetaan.




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Taivaallinen munakoiso-tomaattipasta

Parhaat ideat syntyvät yleensä vahingossa. Niin tälläkin kertaa. Olin himoinnut jo pitkään tomaattikeittoa ja päätin kolean päivän kunniaksi viime viikolla sitä itselleni tehdä. Samana iltana telkkarissa Mikael Hytönen kokkaili munakoisotahnaa eli baba ghanoushia ja minulle tuli pakottava tarve testata sitäkin reseptiä. Päästään siis siihen, että seuraavana päivänä jääkaapissani nökötti pari pientä pakasterasiaa, joista kummastakaan ei enää olisi yksinään ollut edes yhden ihmisen nälän taltuttajaksi. Hetken asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että näiden kahden jämäruuan liitto voisi toimia ja sehän toimi! Tuloksena oli oikeaa jumalten ruokaa. Täydellinen pastakastike.

Munakoisoa, tomaattia ja basilikaa. Tällä yhdistelmällä ei voi mennä pieleen!
Kuvittelin jo kehittäneeni täysin uuden ja mullistavan pastakastikereseptin, mutta pikainen vilkaisu googleen osoitti innostukseni ennenaikaiseksi. Joku muukin on älynnyt yhdistää tomaattia ja munakoisoa pastansa kastikkeeksi. Ei se mitään. Tässä silti minun varsin kokeilemisen arvoinen reseptini:

Munakoiso-tomaattipasta

1 munakoiso
1 iso terttutomaatti
1 prk säilyketomaatteja
1 sipuli
2-3 valkosipulin kynttä
1 rkl maustamatonta tuorejuustoa
nippu (kourallinen) tuoretta basilikaa
hunajaa
mustapippuria, cayennepippuria ja suolaa (juustokuminaa voi Baba ghanoushin hengessä hiukan ripsaista, mutta en laittanut paljon, kun basilika on sen verran voimakkaan makuinen.)

Laita uuni 200 asteeseen ja halkaise munakoiso ja tomaatti kahtia. Paahda uunissa n. 30-40 minuuttia, kunnes munakoiso on täysin pehmeä. Sillä aikaa kuullota sipuli ja valkosipuli oliiviöljyssä. Ei tarvitse pilkkoa pieneksi. Lisää joukkoon säilyketomaatit ja osa basilikasta. Mausta ja maista! Pieni loraus hunajaa taittaa tomaatin happamuutta. Anna kastikkeen kiehua kasaan sen aikaa, kun munakoiso ja tomaatti kypsyvät uunissa. Lisää kastikkeeseen lopuksi tuorejuusto, munakoisojen sisus (lusikalla lähtee hyvin irti kuoresta) paahdettu tomaatti ja loput basilikasta. Surauta sauvasekoittimella tasaiseksi, mutta älä liian sileäksi. Saa jäädä hiukan suutuntumaa! Keitä kaveriksi haluamaasi pastaa. Vaikka tämä ruoka on taivaallista, niin muista kohtuus annoskoossa. :)

Kasvikset menossa uuniin...    

ja tulossa uunista.

Valmis ruoka menossa suuhun.
Tämä kastike ei yhtään loukkaannu yön yli jääkaapissa lojumisesta, vaan päin vastoin paranee makujen tasaantuessa. Uskallan väittää, että paatuneinkin lihansyöjä syö tätä kasvisruokaa ihan mielellään.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Tunteita ja tunteita

Tunteiden tarkoitus on saada meidät toimimaan. Aika paljon kaikenlaisia tunteita on olemassa. Niihin ei vain yleensä kiinnitä kauheasti huomiota. Nytpä olen kiinnittänyt.

Tätä viikonloppua on leimannut aika vahvasti turhautuminen. Myin netissä ylimääräisiä tavaroitani ja perjantaiksi oli sovittu kaupat. Ostajaa ei näkynyt koko iltana. Eikä edes vaivautunut ilmoittamaan mitään. Ihan jopa ärsytti. Odottelin koko illan ja jäi saunassakin käymättä sen vuoksi. No, lauantaina hän ilmoitti tulevansa. Ei tullut. Illalla laittoi viestin, että käviskö sunnuntaina. Viiden euron takia huomaan tuhlanneeni koko viikonlopun odotteluun. Suorastaan suututtaa. Mietin, mitä kaikkea jäi tekemättä tuon yhden ihmisen takia! Vai pitikö minun hermostua asioista, joihin itse en voi millään tavoin vaikuttaa? Miksi toisten ihmisten toiminta tai tässä tapauksessa toimimattomuus saa aikaan niin voimakkaita tunteita?

Toinen viime päivien hallitseva tunne on ollut yksinäisyys. Olen vakavasti vailla aikuista seuraa. Lasten kanssa on hyvä olla ja nautin ajasta heidän kanssaan, mutta kun moneen päivään ainoat aikuiset ihmiskontaktit on päiväkodin tädit ja kaupan kassat, niin väkisin tuntuu aika haikealta. Samaan aikaan olo on niin rasittunut, että ei edes jaksa kysellä seuran perään. Olisinkohan vähän jopa välipitämätön koko asian suhteen? Kaiken lisäksi pientä toivottomuuttakin on ilmassa. Niin ja levottomuutta. Ikävää unohtamatta.

Lauantaiaamuna olin lähdössä kauppaan lasten kanssa. He eivät jaksaneet odottaa ja lähtivät jo ennen minua ulos. Olin vaihtamassa vaatteita, kun poikani huusi oven raosta: "Äiti, koska sä tuut?" Huusin takaisin, että "mä oon vielä nakuna ja tuun heti, kun saan vaatteet päälle!". Se oli virhe. Poika karjui parkkipaikalla olevalle siskolleen: "ÄITI ON VIELÄ NAKUNA!!!". Että ihan varmuudella kaikki pihalla olevat naapurit kuulivat. Nolotti. Kun sain vaatteet päälleni ja olin lähdössä ovesta ulos, alkoi tilanne jo naurattaa. Olin aika huvittunut.

Todella mitättömän pienet asiat saavat välillä negatiivisia tunteita aikaan. Onneksi asia on myös toisin päin. Olen kuitenkin varsin onnellinen ja elämässäni on paljon hyvää.


Sunnuntaina kuulin ystävääni kohdanneesta suuresta surusta. Yhtäkkiä omat murheet tuntuivatkin aivan mitättömiltä ja hävetti oma kiittämättömyys siitä, mitä on. Tunsin myötätuntoa ja huolta ystäväni ja hänen perheensä jaksamisesta. Hiukan myös pelkoa elämän rajallisuuden tullessa konkreettiseksi.

Musiikki on minulle sellainen asia, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita. Lauantaina katselin lasten kanssa Voice Kidsiä. Yksi kilpailijoista esitti minulle aika tärkeän kappaleen, joka saa aina kyyneleet silmiin. Tunsin surua, mutta myös kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus olla rakkaideni kanssa ja kertoa heille, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Christina Aguilera: Hurt.
 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Nyt on aika keventää, että jouluna voi herkutella!

Jos kuukausia kuvailtaisiin täytekakkuna, niin marraskuu olisi se hieman liian tummaksi kärähtänyt pohja. Tai irtokarkkipussista ne kovettuneet lakut, joita kukaan ei oikeastaan halua syödä, mutta tulipahan otettua. Tai konvehtirasiasta ne pari viimeistä, ananaksen makuista konvehtia. Täysin turha kuukausi jotenkin siedettävän lokakuun ja tunnelmallisen joulukuun välissä. Sellainen väliinputoaja. Tulikohan jo tarpeeksi selväksi, että eletään vuodenaikaa, jonka voisi minun puolesta ohittaa? Valoisaa ei ole edes keskellä päivää ja tiellä on viisi senttiä loskaa. Kylläpä houkuttaa lähteä lenkille. Menen silti.
Tyylikkäästi pukeutuneena, heijastimia unohtamatta! :)
Jos on keväällä ja kesällä ihana rouskutella tuoreita kasviksia ja syödä salaatteja, niin nyt ne eivät houkuta yhtään! Kesällä söin muutenkin suurimman osan ruuistani kylmänä. Valmiiksi jääkaappiin tehtyjä annoksia ja sieltä vaan suoraan ääntä kohti. Ah, miten helppoa! No, mitäs nyt sitten söisi, kun jo ajatus kylmästä salaatista puistattaa. Keittoja tietenkin! Tällä viikolla olen tehnyt kukkakaalisosekeittoa ja tomaatti-basilikakeittoa. Oikein hyviä olivat. Tosin proteiinia noista ei juurikaan saa, joten jotain lihaa tai kalaa on siinä sivussa popsittava.

Jouluun on aikaa reilu kuukausi. Nyt on siis hyvä hetki alkaa keventämään ruokavaliota. Turhat herkut voisi ainakin ihan huoletta nyt hyvästellä hetkeksi, niin jouluna ne maistuvat kaksin verroin paremmilta! Suurin osa dieteeistä ja kuntoiluharrastuksista aloitetaan tammikuussa, mutta miksi et alottaisikin jo nyt? Itse aion nyt ottaa loppuvuoden loppukirin ja ottaa tavoitteeksi vähintään kolme juoksulenkkiä viikossa ja saman verran lihaskuntopäiviä. Painoa minun ei tarvitse tästä pudottaa, mutta ruoan ravinteikkuuteen voisin kiinnittää huomiota enemmän.

Palataan nyt vielä kerran synkistelemään aihetta "marraskuu". Mikä siitä tekee niin kamalan kuukauden? Lähinnä ehkä se, että on pimeää ja kylmää. Ja kun on pimeää ja kylmää, niin kaikki ihmiset möllöttävät kotona telkkaria katsellen. Kesällä näkee naapureita päivittäin ja lapsilla on aamusta iltaan asti kavereita. Itsekin tulee helposti vielä iltasella lähdettyä kyläilemään ystävien luo tai pyydettyä heitä tänne. Nyt yhtäkkiä ei ole ketään missään. Ainoa hyvä puoli marraskuussa on se, että silloin voi polttaa kynttilöitä ja istua oman kullan kainalossa sohvannurkassa juomassa glögiä. Ai niin, eihän mulla ole sellaista! Siis sitä kultaa. Sohva kyllä löytyy ja glögiäkin olisi kaapissa.

Jottei nyt ihan menisi masennuksen puolelle, niin laitan loppuun yhden biisin, jota itse asiassa inhosin yli kaiken vielä 10 vuotta sitten. Tämä sattui soimaan eilen autoradiossa, kun ajeltiin lasten kanssa kauheassa lumi/räntäsateessa kotiin. Väkisin alkoi hymyilyttää. Aika hyvät sanat itseasiassa. Samuli Edelmann ja Mun sydämellä on kypärä. :)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Terveysbloggaajan synnintunnustus

Lueskelin vanhoja blogitekstejäni enkä voinut välttyä ajattelemasta, että onpa joku ollut pikkuisen tekopyhä! Niistähän suorastaan sai sen kuvan, että en syö ikinä muuta kuin raejuustoa, rahkaa, tonnikalaa, kanaa tai jauhelihaa ja riisiä. Keväällä tosin en syönytkään, kun noudatin aika pilkun tarkasti omaa ruokavaliotani. Nyt olen löytänyt mielestäni hyvän tasapainon syömisiini. Viikolla syön proteiinipitoista ja ravitsevaa ruokaa ja vältän herkkuja. Viikonloppuisin voin hölläillä ja syödä, mitä mieli tekee. Useinkaan mieli ei edes tee mitään makeaa vaan lähinnä mieliteot liittyvät joihinkin ruokiin, joita ei tule arkena tehtyä. Tänä viikonloppuna tuli tuohon sääntöön poikkeus.

Ehtaa Benkkujenkkua. Ja koko purkillisen söin ihan ite.
Ei ole tapana kaupassa käydessäni vilkuilla muiden ostoskärryihin, mutta kieltämättä joskus kassajonossa tekisi mieleni kysäistä edellä olevalta, että missä on kaikki oikea ruoka?! Eniten harmittaa silloin, kun kyseessä on perhe, jolla jo selvästi on pahoja paino-ongelmia. Hihnalle mätetään limpparia, lihapiirakoita, valmisruokia, pakasteranskalaisia, karkkia, sipsejä...Jos kaiken tuon sonnan tilalta syötäisiin kunnon ruokaa, niin uskallan väittää, että a) tulisi huomattavasti halvempi ruokalasku b) olo olisi paljon elinvoimaisempi c) ei tarvitsisi nähdä nälkää. Ei ihmisravinnoksi kelpaamaton moska pidä nälkää, vaikka energiaa siitä toden totta saa moninkertaisesti yli tarpeen.

No, nyt kun olen moralisoinut muiden ruokailutottumuksia ja ostoskäyttäytymistä, niin voin palata siihen tosiasiaan, että omasta ostoskärryistä löytyi viime perjantaina lähes yhtä moraaliton setti. Hihnalle päätyi pussillinen sipsejä, jäätelöä, irttareita ja pizzatarvikkeet. Ja arvatkaa hävettikö siellä kassalla??? Meinasin ihan alkaa selittämään kassapojalle, että "ei meillä yleensä syödä tämmöistä, mutta kun on pyhäinpäivä ja kaikkea..."


Blogiin (varsinkin liikunta-aiheisiin) kerrotaan mielellään vain niitä "hyviä juttuja" ja helposti saa sellaisen kuvan, että bloggaajat ovat jotain yli-ihmisiä. Minua ainakin ärsyttää moinen tekopyhyys, etenkin kun huomaan itse sortuvani sellaiseen. Sama pätee muuhunkin elämään. Parempi siis pitää jalat maassa ja olla ihan vaan ihminen.