Suklaadieetti

Itsenäisyyspäivänä tapahtui se, mikä oli jo marraskuun puolivälistä saakka leijunut ilmassa, mutta olin pystynyt taistelemaan sitä vastaan. Nyt en enää pystynyt. Antauduin jouluherkutteluille. Se sai alkunsa Citymarketin joulunavajaisista, josta ostin "lahjaksi" konvehtirasioita kaksi yhden hinnalla. Samalla viikolla tarjoukseen tulivat Fazerin makeisboxit, kolme kympillä. Pitihän tarjous hyväksikäyttää, lahjaksi tai yllätysvieraiden varalta. Vaikka suljin lahjasuklaat työhuoneen komeroon, niin ne suorastaan huusivat nimeäni. No, ehkä avaan yhden rasian ja vain maistan. Se oli virhe. Naurattaisi, jos ei hävettäisi.

Sanokaa Fazer, kun haluatte hyvää. (En ole saanut ilmaisia konvehteja enkä muitakaan lahjuksia kyseisestä firmasta)

Vielä, kun suklaan syöntiin lisätään se, että viikonloppu meni lähes kokonaan sohvalla löhöillen ja Bonesia katsellen, niin hiukan pelotti astua tänään vaa'alle. Pakko tähän väliin mainita, että kävin sentään viikonlopun aikana laatuseurassa katsomassa Autolla Nepaliin. No niin no. Ei se kyllä noin niin kuin liikunnan tai liikkumattomuuden kannalta kauheasti eroa sohvalla löhöilystä. Mutta oli kyllä vaikuttava elokuva! Siihen vaakaan. Joko se on rikki tai sitten olen keksinyt uuden loistodieetin. Syö suklaata ja paino putoaa! Ehkä ne vaan on ne lihakset, jotka surkastuvat ja siksi vaaka näyttää iloisesti pienempiä lukemia. Oli, miten oli. Olo ei ainakaan ole kovin hyvä suklaata mussuttaessa, joten ei tästä tapaa tule. Viimeistään uuden vuoden aattona on kaapit tyhjennettävä viimeisistäkin sokeriherkuista, niin eipähän sitten enää huutele sieltä. Niin ja tammikuussa alan myös valmistautumaan uuteen juoksukauteen. Ehkä sielläkin on jotain uusia tavoitteita...

 

Ennen kuin hypätään tammikuuhun ja aletaan odottaa kevättä, nautitaan joulusta! Vaikka olo on ollut viime päivinä aika laiska, niin parin viikon lepo rasittavasta liikunnasta tuskin tekee vielä mainittavaa tuhoa kunnolle. Päin vastoin. Ja herkuttelu, kohtuuden rajoissa pysyen, tekee ihan hyvää pääkopalle välillä. Vuoden vaihtuessa vedetään taas tiukempaa linjaa ja aletaan valmistautumaan kohti bikinikautta. Melko harvoin tosin tulee kuljeskeltua bikeissä, mutta kuvaannollisesti tarkoittaen kautta, jolloin pukeudutaan kokovartalotoppa-asua kevyemmin.

Koska blogi on minulle myös motivaattori toteuttaa ne asiat, joista täällä kirjoittelen eli elää terveellisesti ja huolehtia itsestäni ja kunnostani, niin tammikuusta lähtien laitan taas kuukausittain kokovartalokuvan itsestäni. Pysyy joku roti jouluherkutteluissa, kun on "vastuussa" joillekin ja haluaa edelleen olla esimerkkinä siitä, että jokainen pystyy elämänmuutokseen, jos vain haluaa!

Avokado-suklaamousse

Yksi lempiraaka-aineistani on avokado. Saattaa olla, että olen asiasta jo aiemmin maininnut, mutta varmuuden vuoksi kerron uudelleen. Hedelmä, joka sopii kuin nenä päähän niin makeaisiin herkkuihin kuin suolaisiin ruokiin. Kana- tai tonnikalasalaatin avokado nostaa aivan uudelle tasolle. Käy myös sellaisenaan halkaistuna suoraan lusikoitavaksi pikaruuaksi. :)

Kun ensimmäisen kerran itse ostin avokadoa kotiini vuosia sitten, olin hiukan epäluuloinen. En ollut tottunut avokadon makuun, mutta olin lukenut sen terveellisyydestä. Niinpä mietin helpointa keinoa saada alas moinen terveyspommi, ja tulin siihen tulokseen, että smoothie on vastaus ongelmaan. Banaania, avokadoa sekä loraus sitruunamehua ja tuloksena oli uskomattoman kermainen ja hyvänmakuinen smoothie. Pikkuhiljaa totuin avokadon makuun jopa niinkin hyvin, että minusta tuli oikea avokadojen suurkuluttaja.

Avokado-suklaamousse näppärästi pilttipurkista tarjoiltuna.

Olin lähes unohtanut avokadon käyttökelpoisuuden kerman korvaajana makeissa herkuissa, kunnes törmäsin useissa blogeissa avokado-suklaamousseen. Ohjeissa on monenlaisia variaatioita. Kokeilin viime kesänä ensimmäisen kerran jotain reseptiä, mutta en ollut ollenkaan vakuuttunut moussen mausta. Ei se pahaa ollut, mutta sanotaanko niin, että on pikkuisen parempiakin mousseja tullut maistettua. Tämä versio oli kuitenkin sellainen, että kehtaan sen tänne laittaa. Mielestäni oli oikein hyvää! Ja superterveellistäkin vielä. Hiukan eri sarjassa painii tämä kuin kaupan lisäainevanukkaat. En kerennyt testaamaan valmista tuotetta lasten makunystyröihin, koska se katosi tuosta purkista hyvin nopeasti kuvan ottamisen jälkeen.

Välihuomautuksena on mainittava, että tähän käytettävien avokadon ja banaanin on oltava täysin kypsiä. Mausta tulee kitkerä, jos nämä ainekset ovat puolikypsiä.

Avokado-suklaamousse
1 kypsä avokado
puolikas banaani
(pari kuivattua kivetöntä taatelia)
2-3 rkl raakakaakaojauhetta tai tavallista sokeritonta kaakaojauhetta
1 rkl kookosöljyä
loraus mantelimaitoa tai kookosmaitoa (itse käytin ihan tavallista luomukevytmaitoa, toimi)
ripaus suolaa
vaniljauutetta tai jauhetta

Kaikki ainekset maitoa lukuunottamatta blenderiin ja surautetaan sileäksi. Seoksen paksuutta voi  säätellä maidon avulla. Jos haluaa lisämakeutta (banaanista ja taatelista tulee mielestäni riittävästi) voi lisätä hunajaa. Laitetaan jääkaappiin ja annetaan jäähtyä viileäksi ennen tarjoilua.

Kun ei sovi muottiin

Vielä muutama vuosi sitten vaateostoksilla käynnin jälkeen tuli tunne, että viikkoon ei tarvitse syödä muuta kuin salaattia. Nyt kun kävin vaateostoksilla, marssin kaupasta suoraan ostamaan ruuaksi pizzan ja jälkkäriksi suklaata! Koon 34 hame pyörii päällä eikä pienempiä kokoja ole tarjolla (ainakaan tämän paikkakunnan kaupoissa). Voi sekin ärsyttää aika paljon. Melkein joka vaatekaupassa on nykyisin "Great girls"-osasto, mikä sinänsä on hienoa. Mutta pitääkö pienikokoisten ostaa vaatteensa lasten/nuortenvaateosastolta?? Yritin eilen tehdä tilausta Lindexistä, Kappahlista, Ellokselta ja Halensilta. Jäi yrityksen asteelle, koska en millään sovi siihen muottiin, johon naisen pitäisi sopia. Joku voi ajatella, että hölmöä valittaa tämmöisestä asiasta, mutta ei paljoa hymyilytä, kun kaupasta ei oikeasti löydy yhtäkään sopivaa vaatekappaletta.

Joskus on ihan kivaa pukeutua vasemmanpuoleisten kuvien tavalla. Rehellisyyden nimissä oikenpuolimmainen kuva vastaa paremmin mun todellisuutta. :)

Vaikka koon 34 hame pyöri päällä, ostin sen silti. Pizzan syönnin jälkeen se oli jo paljon parempi.

Pikkuisen houkuttaisi vetää aiheesta tyylikäs aasinsilta siihen, että elämässä ei aina muutenkaan sovi muiden ihmisten (ja itsensä) asettamaan muottiin. Aivan liikaa energiaa kuluu siihen, että yritetään täyttää tietyt normit ja kriteerit ja miellyttää muita. Mitä muut ajattelee ja toiminko niin kuin minun toivotaan toimivan? Aika harvojen elämä menee kuitenkaan ihan käsikirjoituksen mukaan. Tulee kriisejä, joiden tiimellyksessä joutuu toteamaan, ettei kaunista ulkokuorta pysty pitämään yllä. Kun ei vaan voi hallita toisten elämää eikä oikein edes omaansa, niin on parempi olla rehellisesti sitä, mitä on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään. Kovaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan.

 

Huomion hakemista ja heruttamista

En tiedä, miten muissa kulttuureissa on asian laita, mutta meillä täällä Suomessa itsensä esille tuominen on äärimmäisen paheksuttavaa. Jos joku käyttäytyy tietyllä tavalla, sanotaan, että "se hakee vain huomiota." Miksi ihmiset hakee huomiota? Siksi, että jokainen tarvitsee sitä ja jos sitä ei ympäristöstä muuten saa, niin sitä pitää jollain tavalla hakea! En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei kaipaisi huomioimista, kehuja ja hyväksyntää. Huomion osoittaminen toiselle ei ole itseltä pois, mutta silti se tuntuisi olevan meille suomalaisille huomattavan hankalaa.

Aloin kirjoittaa tätä blogia osittain ihan itsekkäästä syystä. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään tunteita ja asioiden julki tuominen helpottaa omaa oloa valtavasti. Kun on toisten edessä avoin ja rehellisesti sellainen kuin on, ei jää mitään peiteltävää, salattavaa tai hävettävää. Enkä kiellä, etteikö positiivinen palaute ja blogin kautta saatu huomio olisi hivellyt jätetyksi tulemisen myötä kolauksen saanutta itsetuntoa. Päätarkoitus blogin kirjoittamisella kuitenkin on ollut ja on edelleen rohkaista muita elämäänsä tyytymättömiä muuttamaan sitä. Jokaisella on siihen mahdollisuus.

Siinä teille parit herutuskuvat ja vielä (olemattomien) lihasten pullistelua kaupan päälle. :)

Jos on vähäänkään seikkaillut sosiaalisessa mediassa, tietää, mitä tarkoitetaan herutuskuvilla. No sitä, että otetaan itsestä kuvia, ladataan ne nettiin ja kalastellaan hastagien avulla kuvalle tykkäyksiä. Eli yksinkertaisesti ilmaistuna haetaan huomiota. Miten ennen on selvitty ilman selfieitä, seuraajia ja tykkääjiä? Vai ovatko ihmiset tulleet riippuvaisemmaksi huomiosta? Sosiaalinen media on luultavasti tehnyt meistä kaikista sitä käyttävistä ihmisriippuvaisempia. Haetaan hyväksyntää omille mielipiteille ja halutaan näyttää itsestämme ne parhaimmat puolet. Kunhan nyt edes joku tykkää mun kuvasta,  tunnen oloni hyväksi ja jos siitä tykkää 20, niin minähän olen suorastaan rakastettu!

Virtuaalisessa maailmassa on helppoa "tykätä" ja antaa kehuja. Voitaisiinko ottaa tavoitteeksi, että annetaan huomiota ystäville, läheisille tai vaikka vähän vieraammillekin ihan pyytämättä? Jokainen ihminen on huomion arvoinen ja jokainen sitä tarvitsee. En usko, että kukaan pahastuu kehuista tai menee niistä piloille.

Ja loppuun vielä erityismuistutus tyttöjen isille. Muistakaa kehua tyttäriänne ja antaa ihailua heille joka päivä! Jos ihailua ei omalta isältä saa, niin teini-iässä sitä haetaan kipeästi muualta. Tutkittu juttu.

Musiikin vaikutus treeniin (ja elämään)

Tiedättekö tunteen, kun juoksulenkillä korvanapeista alkaa soimaan jokin tuskaisen ärsyttävä biisi eikä millään viitsisi kesken lenkin kaivaa kännykkää esiin, jotta saisi vaihdettua sen? Joka askeleella odottaa, että biisi loppuisi. Menee ihan fiilis. Itse juoksusoittolistani yleensä teen, mutta välillä mukaan saattaa eksyä sellainen "no kokeillaan nyt tota"-kappale. Kerran kävi niin, että se kappale oli peräti 10 minuutin mittainen. Puolessa välissä oli pakko vaihtaa. Olen myös testannut Spotifyssa muiden tekemiä "juoksumusaa"-soittolistoja ja todennut, että jatkossakin teen listani ihan itse. Taidan olla hiukan kranttu, mutta mikä tahansa menevä biisi ei minun mielestäni sovi juoksumusiikiksi.

Juoksumusiikin pitää olla sellaista, että siitä tulee vahva olo. Ei mitään hempeilymusiikkia. Siinä saa olla myös ripaus kiukkua mukana. Hyvät sanat pitää tietenkin olla. Jos sanoitus alkaa ärsyttää, hyvä melodia ei pelasta biisiä. Keväällä ja kesällä ei voi kuunnella samaa musiikkia (edes juostessa) kuin syksyllä ja talvella. Myös oma tunnetila tai elämäntilanne ohjaavat musiikkivalintojani. Juoksusoittolistallani on usein musiikkia, jota en muuten välttämättä kuuntele. Harvoin kuuntelen lenkkeillessä lempiartistejani. Hyvä treenimusiikki antaa lisävoimia silloin, kun tekisi mieli jo luovuttaa.

By the way, juostessa on kuunneltava musiikkia ihan jo sen vuoksi, että silloin ei kuule omaa puuskuttamistaan. Sitä meinaan ei ole kiva kuunnella!

Itse harvemmin ajattelen jonkin biisin olevan hyvä ja toisen huono. Mieluummin luokittelen kappaleet sen mukaan, mitä tunteita ne herättävät vai herättävätkö mitään. Tietty musiikkityyli saattaa myös nostaa pintaan epämiellyttävän tunteen tai muiston.

Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä ja kuuntelen ne aina tarkkaan. Aika usein myös etsin kappaleen sanat netistä ja vasta luettuani ne pystyn päättämään, pidänkö sittenkään biisistä. Viime viikolla kuuntelin paljon kotimaista musiikkia ja monen kappaleen kohdalla pysähdyin miettimään, että "miten tää voi olla just kuin mun elämästä". On se vaan ihmeellistä, miten lauluntekijät osaakin tehdä juuri MINUN elämästäni niin paljon biisejä! Vasta hetken ihmettelyn jälkeen tajusin kääntää asian toisin päin. Se, mitä minun elämässäni tapahtuu ja mitä tunteita olen lähiaikoina läpikäynyt, ei olekaan kauhean ainutlaatuista. Aika moni muukin on kokenut elämässään ihan samoja juttuja ja tietyt elämäntilanteet tai tapahtumat ovat herättäneet samoja tunteita kuin minulla. Moni ihminen painii samojen ongelmien kanssa. Oikeastaan aika helpottava ajatus.

Joku voi pitää ärsyttävänä, kun linkitän blogiteksteihin usein jonkin biisin. Linkitän silti. Ei ole pakko lukea tai ainakaan kuunnella, jos ärsyttää. Tämän biisin sanoitus on kuitenkin niin osuva, monellakin tapaa. ;) Laulussa kerrotaan siitä, miten ihminen on luonut itselleen suojamuurin eikä pysty antamaan itsestään kuin puolikkaan. Suojaa itseään juuri siltä, mitä eniten kaipaa: rakkaudelta. PMMP - Kiitos.

Niin, että kiitos vaan!

Talvijuoksun haasteet

En tiedä, voiko vielä edes puhua talvijuoksusta, kun lämpötila on nollassa eikä luntakaan ole. Minulle olosuhteet ovat silti jo aika extremeä! Toisaalta uudet haasteet innostavat jatkamaan. Huomasin tänään, että kylmässä juostessa tai oikeastaan juoksun jälkeen, on aivan erilainen fiilis kuin normilämpötilassa tehdyn lenkin jälkeen. Juoksu kulki oikein mukavasti. Mutta sitten ne haasteet.

Nenä vuotaa. Eikä ihan vaan pikkuisen, vaan siinä määrin, että muutaman kilsan lenkillä pari nenäliinaa eivät riittäneet alkuunkaan. Kun nenästä vuotaa vettä koko ajan, on vaikea hengittää muuta kuin suun kautta. Ja kun ilma on kylmä, pitäisi hengittää nenän kautta, että ilma ehtisi lämmetä matkalla keuhkoihin. Onkos teillä muilla samanlaista nenänvuoto-ongelmaa kylmällä kelillä?

Ostin Lidlistä juoksutakin talveksi. En kyllä tiedä, kuinka kylmällä kelillä sitä voi käyttää, kun nytkin tuntui alkumatkasta aika jäätävältä. Jostain olen kuullut, että talvella pitääkin lenkin alussa vähän paleltaa. Silloin on kuulemma sopivasti päällä. En ole ihan varma, onko tuosta neuvosta minulle hirveästi hyötyä, kun palelen talvella vaikka pilkkihaalareissa.

Talvijuoksuasu. Juoksutoppahousut ja juoksutoppatakki. Ja aina mun peiliselfieihin tunkee joku kissa taustalle. :)

En tiedä, kuinka pitkään aion ulkona jatkaa juoksuja. Niin kovan luokan harrastaja en ole, että hankkisin nastalenkkarit. Eli jos/kun lunta ja jäätä tulee, niin ulkojuoksu jää tauolle. Ulkona on kuitenkin niin paljon kivempaa juosta kuin juoksumatolla, että mahdollisimman pitkään teen ulkolenkkejä.

Juoksulenkit ovat pitkään tuntuneet hiukan pakkopullalta. Tänään pitkästä aikaa tunsin suurta innostusta ja sitä itsensä voittamisen fiilistä, mikä keväällä oli ekoilla lenkeillä. On vaan aika huippua, että jaksaa juosta enemmän kuin 100 metriä. :)

Lenkin jälkeen tehtiin lasten kanssa hedelmäsalaattia. Harmaan talvisään keskellä pitää tehdä iloisen värisiä ruokia!

Poikani mielestä nämä ovat "pommiomenoita". Myös granaattiomenana tunnetaan.

Taivaallinen munakoiso-tomaattipasta

Parhaat ideat syntyvät yleensä vahingossa. Niin tälläkin kertaa. Olin himoinnut jo pitkään tomaattikeittoa ja päätin kolean päivän kunniaksi viime viikolla sitä itselleni tehdä. Samana iltana telkkarissa Mikael Hytönen kokkaili munakoisotahnaa eli baba ghanoushia ja minulle tuli pakottava tarve testata sitäkin reseptiä. Päästään siis siihen, että seuraavana päivänä jääkaapissani nökötti pari pientä pakasterasiaa, joista kummastakaan ei enää olisi yksinään ollut edes yhden ihmisen nälän taltuttajaksi. Hetken asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että näiden kahden jämäruuan liitto voisi toimia ja sehän toimi! Tuloksena oli oikeaa jumalten ruokaa. Täydellinen pastakastike.

Munakoisoa, tomaattia ja basilikaa. Tällä yhdistelmällä ei voi mennä pieleen!

Kuvittelin jo kehittäneeni täysin uuden ja mullistavan pastakastikereseptin, mutta pikainen vilkaisu googleen osoitti innostukseni ennenaikaiseksi. Joku muukin on älynnyt yhdistää tomaattia ja munakoisoa pastansa kastikkeeksi. Ei se mitään. Tässä silti minun varsin kokeilemisen arvoinen reseptini:

Munakoiso-tomaattipasta

1 munakoiso
1 iso terttutomaatti
1 prk säilyketomaatteja
1 sipuli
2-3 valkosipulin kynttä
1 rkl maustamatonta tuorejuustoa
nippu (kourallinen) tuoretta basilikaa
hunajaa
mustapippuria, cayennepippuria ja suolaa (juustokuminaa voi Baba ghanoushin hengessä hiukan ripsaista, mutta en laittanut paljon, kun basilika on sen verran voimakkaan makuinen.)

Laita uuni 200 asteeseen ja halkaise munakoiso ja tomaatti kahtia. Paahda uunissa n. 30-40 minuuttia, kunnes munakoiso on täysin pehmeä. Sillä aikaa kuullota sipuli ja valkosipuli oliiviöljyssä. Ei tarvitse pilkkoa pieneksi. Lisää joukkoon säilyketomaatit ja osa basilikasta. Mausta ja maista! Pieni loraus hunajaa taittaa tomaatin happamuutta. Anna kastikkeen kiehua kasaan sen aikaa, kun munakoiso ja tomaatti kypsyvät uunissa. Lisää kastikkeeseen lopuksi tuorejuusto, munakoisojen sisus (lusikalla lähtee hyvin irti kuoresta) paahdettu tomaatti ja loput basilikasta. Surauta sauvasekoittimella tasaiseksi, mutta älä liian sileäksi. Saa jäädä hiukan suutuntumaa! Keitä kaveriksi haluamaasi pastaa. Vaikka tämä ruoka on taivaallista, niin muista kohtuus annoskoossa. :)

Kasvikset menossa uuniin...

 

 

 

 

ja tulossa uunista.

Valmis ruoka menossa suuhun.

Tämä kastike ei yhtään loukkaannu yön yli jääkaapissa lojumisesta, vaan päin vastoin paranee makujen tasaantuessa. Uskallan väittää, että paatuneinkin lihansyöjä syö tätä kasvisruokaa ihan mielellään.

Tunteita ja tunteita

Tunteiden tarkoitus on saada meidät toimimaan. Aika paljon kaikenlaisia tunteita on olemassa. Niihin ei vain yleensä kiinnitä kauheasti huomiota. Nytpä olen kiinnittänyt.

Tätä viikonloppua on leimannut aika vahvasti turhautuminen. Myin netissä ylimääräisiä tavaroitani ja perjantaiksi oli sovittu kaupat. Ostajaa ei näkynyt koko iltana. Eikä edes vaivautunut ilmoittamaan mitään. Ihan jopa ärsytti. Odottelin koko illan ja jäi saunassakin käymättä sen vuoksi. No, lauantaina hän ilmoitti tulevansa. Ei tullut. Illalla laittoi viestin, että käviskö sunnuntaina. Viiden euron takia huomaan tuhlanneeni koko viikonlopun odotteluun. Suorastaan suututtaa. Mietin, mitä kaikkea jäi tekemättä tuon yhden ihmisen takia! Vai pitikö minun hermostua asioista, joihin itse en voi millään tavoin vaikuttaa? Miksi toisten ihmisten toiminta tai tässä tapauksessa toimimattomuus saa aikaan niin voimakkaita tunteita?

Toinen viime päivien hallitseva tunne on ollut yksinäisyys. Olen vakavasti vailla aikuista seuraa. Lasten kanssa on hyvä olla ja nautin ajasta heidän kanssaan, mutta kun moneen päivään ainoat aikuiset ihmiskontaktit on päiväkodin tädit ja kaupan kassat, niin väkisin tuntuu aika haikealta. Samaan aikaan olo on niin rasittunut, että ei edes jaksa kysellä seuran perään. Olisinkohan vähän jopa välipitämätön koko asian suhteen? Kaiken lisäksi pientä toivottomuuttakin on ilmassa. Niin ja levottomuutta. Ikävää unohtamatta.

Lauantaiaamuna olin lähdössä kauppaan lasten kanssa. He eivät jaksaneet odottaa ja lähtivät jo ennen minua ulos. Olin vaihtamassa vaatteita, kun poikani huusi oven raosta: "Äiti, koska sä tuut?" Huusin takaisin, että "mä oon vielä nakuna ja tuun heti, kun saan vaatteet päälle!". Se oli virhe. Poika karjui parkkipaikalla olevalle siskolleen: "ÄITI ON VIELÄ NAKUNA!!!". Että ihan varmuudella kaikki pihalla olevat naapurit kuulivat. Nolotti. Kun sain vaatteet päälleni ja olin lähdössä ovesta ulos, alkoi tilanne jo naurattaa. Olin aika huvittunut.

Todella mitättömän pienet asiat saavat välillä negatiivisia tunteita aikaan. Onneksi asia on myös toisin päin. Olen kuitenkin varsin onnellinen ja elämässäni on paljon hyvää.

Sunnuntaina kuulin ystävääni kohdanneesta suuresta surusta. Yhtäkkiä omat murheet tuntuivatkin aivan mitättömiltä ja hävetti oma kiittämättömyys siitä, mitä on. Tunsin myötätuntoa ja huolta ystäväni ja hänen perheensä jaksamisesta. Hiukan myös pelkoa elämän rajallisuuden tullessa konkreettiseksi.

Musiikki on minulle sellainen asia, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita. Lauantaina katselin lasten kanssa Voice Kidsiä. Yksi kilpailijoista esitti minulle aika tärkeän kappaleen, joka saa aina kyyneleet silmiin. Tunsin surua, mutta myös kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus olla rakkaideni kanssa ja kertoa heille, kuinka tärkeitä he minulle ovatkaan. Christina Aguilera: Hurt.

 

Nyt on aika keventää, että jouluna voi herkutella!

Jos kuukausia kuvailtaisiin täytekakkuna, niin marraskuu olisi se hieman liian tummaksi kärähtänyt pohja. Tai irtokarkkipussista ne kovettuneet lakut, joita kukaan ei oikeastaan halua syödä, mutta tulipahan otettua. Tai konvehtirasiasta ne pari viimeistä, ananaksen makuista konvehtia. Täysin turha kuukausi jotenkin siedettävän lokakuun ja tunnelmallisen joulukuun välissä. Sellainen väliinputoaja. Tulikohan jo tarpeeksi selväksi, että eletään vuodenaikaa, jonka voisi minun puolesta ohittaa? Valoisaa ei ole edes keskellä päivää ja tiellä on viisi senttiä loskaa. Kylläpä houkuttaa lähteä lenkille. Menen silti.

Tyylikkäästi pukeutuneena, heijastimia unohtamatta! :)

Jos on keväällä ja kesällä ihana rouskutella tuoreita kasviksia ja syödä salaatteja, niin nyt ne eivät houkuta yhtään! Kesällä söin muutenkin suurimman osan ruuistani kylmänä. Valmiiksi jääkaappiin tehtyjä annoksia ja sieltä vaan suoraan ääntä kohti. Ah, miten helppoa! No, mitäs nyt sitten söisi, kun jo ajatus kylmästä salaatista puistattaa. Keittoja tietenkin! Tällä viikolla olen tehnyt kukkakaalisosekeittoa ja tomaatti-basilikakeittoa. Oikein hyviä olivat. Tosin proteiinia noista ei juurikaan saa, joten jotain lihaa tai kalaa on siinä sivussa popsittava.

Jouluun on aikaa reilu kuukausi. Nyt on siis hyvä hetki alkaa keventämään ruokavaliota. Turhat herkut voisi ainakin ihan huoletta nyt hyvästellä hetkeksi, niin jouluna ne maistuvat kaksin verroin paremmilta! Suurin osa dieteeistä ja kuntoiluharrastuksista aloitetaan tammikuussa, mutta miksi et alottaisikin jo nyt? Itse aion nyt ottaa loppuvuoden loppukirin ja ottaa tavoitteeksi vähintään kolme juoksulenkkiä viikossa ja saman verran lihaskuntopäiviä. Painoa minun ei tarvitse tästä pudottaa, mutta ruoan ravinteikkuuteen voisin kiinnittää huomiota enemmän.

Palataan nyt vielä kerran synkistelemään aihetta "marraskuu". Mikä siitä tekee niin kamalan kuukauden? Lähinnä ehkä se, että on pimeää ja kylmää. Ja kun on pimeää ja kylmää, niin kaikki ihmiset möllöttävät kotona telkkaria katsellen. Kesällä näkee naapureita päivittäin ja lapsilla on aamusta iltaan asti kavereita. Itsekin tulee helposti vielä iltasella lähdettyä kyläilemään ystävien luo tai pyydettyä heitä tänne. Nyt yhtäkkiä ei ole ketään missään. Ainoa hyvä puoli marraskuussa on se, että silloin voi polttaa kynttilöitä ja istua oman kullan kainalossa sohvannurkassa juomassa glögiä. Ai niin, eihän mulla ole sellaista! Siis sitä kultaa. Sohva kyllä löytyy ja glögiäkin olisi kaapissa.

Jottei nyt ihan menisi masennuksen puolelle, niin laitan loppuun yhden biisin, jota itse asiassa inhosin yli kaiken vielä 10 vuotta sitten. Tämä sattui soimaan eilen autoradiossa, kun ajeltiin lasten kanssa kauheassa lumi/räntäsateessa kotiin. Väkisin alkoi hymyilyttää. Aika hyvät sanat itseasiassa. Samuli Edelmann ja Mun sydämellä on kypärä. :)

Terveysbloggaajan synnintunnustus

Lueskelin vanhoja blogitekstejäni enkä voinut välttyä ajattelemasta, että onpa joku ollut pikkuisen tekopyhä! Niistähän suorastaan sai sen kuvan, että en syö ikinä muuta kuin raejuustoa, rahkaa, tonnikalaa, kanaa tai jauhelihaa ja riisiä. Keväällä tosin en syönytkään, kun noudatin aika pilkun tarkasti omaa ruokavaliotani. Nyt olen löytänyt mielestäni hyvän tasapainon syömisiini. Viikolla syön proteiinipitoista ja ravitsevaa ruokaa ja vältän herkkuja. Viikonloppuisin voin hölläillä ja syödä, mitä mieli tekee. Useinkaan mieli ei edes tee mitään makeaa vaan lähinnä mieliteot liittyvät joihinkin ruokiin, joita ei tule arkena tehtyä. Tänä viikonloppuna tuli tuohon sääntöön poikkeus.

Ehtaa Benkkujenkkua. Ja koko purkillisen söin ihan ite.

Ei ole tapana kaupassa käydessäni vilkuilla muiden ostoskärryihin, mutta kieltämättä joskus kassajonossa tekisi mieleni kysäistä edellä olevalta, että missä on kaikki oikea ruoka?! Eniten harmittaa silloin, kun kyseessä on perhe, jolla jo selvästi on pahoja paino-ongelmia. Hihnalle mätetään limpparia, lihapiirakoita, valmisruokia, pakasteranskalaisia, karkkia, sipsejä...Jos kaiken tuon sonnan tilalta syötäisiin kunnon ruokaa, niin uskallan väittää, että a) tulisi huomattavasti halvempi ruokalasku b) olo olisi paljon elinvoimaisempi c) ei tarvitsisi nähdä nälkää. Ei ihmisravinnoksi kelpaamaton moska pidä nälkää, vaikka energiaa siitä toden totta saa moninkertaisesti yli tarpeen.

No, nyt kun olen moralisoinut muiden ruokailutottumuksia ja ostoskäyttäytymistä, niin voin palata siihen tosiasiaan, että omasta ostoskärryistä löytyi viime perjantaina lähes yhtä moraaliton setti. Hihnalle päätyi pussillinen sipsejä, jäätelöä, irttareita ja pizzatarvikkeet. Ja arvatkaa hävettikö siellä kassalla??? Meinasin ihan alkaa selittämään kassapojalle, että "ei meillä yleensä syödä tämmöistä, mutta kun on pyhäinpäivä ja kaikkea..."

Blogiin (varsinkin liikunta-aiheisiin) kerrotaan mielellään vain niitä "hyviä juttuja" ja helposti saa sellaisen kuvan, että bloggaajat ovat jotain yli-ihmisiä. Minua ainakin ärsyttää moinen tekopyhyys, etenkin kun huomaan itse sortuvani sellaiseen. Sama pätee muuhunkin elämään. Parempi siis pitää jalat maassa ja olla ihan vaan ihminen.

Yh-arjen haasteet (ja vähän positiivista ajattelua)

Eilen illalla tein ystävän kanssa mukavan kävelylenkin. Sellaisen sielunhoitolenkin. Tekipä hyvää ja kannatti lähteä, vaikka ulkona oli ihan kamala keli. Kova tuuli, sateista ja ajoittain niin pimeää, ettei eteensä nähnyt.

Kahden lapsen yksinhuoltajana ei lähteminen kodin ulkopuolelle ole aina mahdollista. Tosin olen siihen tottunut koko lasten olemassaolon ajan, koska lasteni isä teki silloinkin reissutyötä. Välillä kadehdin niitä vanhempia, joilla on mahdollisuus minä tahansa iltana lähteä salille, lenkille tai vaikka kauppaan yksin! Kesällä oli helpompaa, kun lenkin tai nopean kauppareissun ajaksi pystyin jättämään lapset muiden kanssa ulos leikkimään. Valoisat illat antoivat hiukan vapautta. Nyt kun on pimeää ja synkkää, he eivät suostu olemaan hetkeäkään kahdestaan! Olen siis totaalisen jumissa. Kauppaan tietysti pääsee lastenkin kanssa, mutta lenkille on hiukan huonompaa lähteä, kun kumpaakaan ei ihan hirveästi se touhu kiinnosta. En silti valita, lapsillani kuitenkin on hyvä isä ja minulla sentään joskus on mahdollisuus mennä ihan vapaasti omien aikataulujeni mukaan. Kun yksin ulos pääseminen ei ole itsestäänselvyys, sitä osaa arvostaa.

Negatiiviseen ajatteluun on hirmuisen helppo jumiutua. Syyttelen muita siitä, että elämäni on haasteellista ja kahdehdin niitä, joilla omasta mielestäni on asiat paremmin. Luin juuri psykologian tohtori Lee Jampolskyn kirjan, jossa oli mainio harjoitus. En ihan tarkasti sitä tähän kopioi, mutta ajatus oli tämä: Jokaisella varmasti tulee mieleen joku ihminen tai monia, jotka ovat kohdelleet sinua epäoikeudenmukaisesti. Ota kellosta aikaa esim. 15 minuuttia ja moiti ja syytä tätä ihmistä/ihmisiä niin paljon kuin ikinä pystyt. Millainen on olotilasi tämän vartin jälkeen? Tunnetko itsesi rauhalliseksi ja onnelliseksi? Veikkaan vahvasti, että et. Luultavasti olosi on ahdistunut. Ota kellosta aikaa taas 15 minuuttia ja sinä aikana mieti tästä ihmisestä hyvää, yritä nähdä inhottavien tekojen tai sanojen takana todellinen ihminen ja suhtaudu tähän ihmiseen rakastavasti. Menneisyyteen ja tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, mutta siihen voi, millä tavalla nyt suhtautuu muihin ihmisiin. Onko olosi parempi ja levollisempi? Uskon, että on. Kummalla tavalla haluat jatkossa suhtautua näihin ihmisiin? Rakastavasti vai syyllistäen? Syyllistäminen ei paranna omaa mieltäsi eikä muuta tapahtunutta millään tavalla. Ainoa, jota muita syyttämällä rankaiset, olet sinä itse.

Tuo edellä kuvattu harjoitus ei tarkoita, että pitäisi hyväksyä ja niellä kaikki huono kohtelu. Tai ettei asioita pitäisi ollenkaan käsitellä ja surra. Sen tarkoitus on osoittaa, että menneisyyteen ei kannata jäädä vellomaan ja antaa sille ajattelussamme liikaa valtaa. Itselleni ainakin tuo harjoitus oli aika valaiseva kokemus! Ei ole kuitenkaan helppoa noin vaan muuttaa ajatteluaan negatiivisesta positiiviseen. Ihan varmasti löydän itseni jatkossakin säälimästä itseäni ja syyttelemästä muita omasta olostani! Mutta noina hetkinä voin muistuttaa itseäni, että rakentavampaa on pitää fokus nykyhetkessä eikä antaa menneiden pilata sitä.

Onnellisuuden salaisuus ja muita ratkaistuja arvoituksia

On ollut vähän liikaa aikaa ajatella ja lukea hyviä kirjoja viime päivinä. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa. No hirvittävän fiksuja oivalluksia tietenkin! Olen ratkaissut sellaisia elämän pikku pulmia, kuten "miten olla onnellinen" ja "mistä ihmissuhdeongelmat johtuvat". Ainut heikkous näissä oivalluksissa on, että ne ovat yhtä helposti siirrettävissä käytäntöön kuin lastenkasvatusoppaan neuvot. 

Olinkohan hitusen onnellisempi Bryant Parkissa istuskellessani?

Kun jotain asiaa alan mielessäni selvittämään, käy helposti sillä tavalla, että sisäinen höpöttäjäni ei lopeta höpöttämistä ollenkaan. Se selostaa pitkälle yli puolenyön ja jatkaa heti aamulla siitä, mihin jäätiin. Jonkun asian oivaltaminen on huisin hienoa, mutta aivotkin kaipaavat välillä lepoa.

Hetken levähdystauon elämän isoimpien kysymysten ratkomiseen otin lähtemällä juoksulenkille. En ole kovin pitkiä matkoja hetkeen juossut. On ollut motivaatio sen suhteen hukassa ja oikea polvi on myös ikävästi vihoitellut kävelylenkkien päätteeksi. Juostessa se ei kipeydy, mutta pidempien kävelylenkkien jälkeen kyllä. Pitää vissiin jatkossa juosta joka paikkaan! En ole tuon polven takia uskaltanut kuitenkaan juosta kerralla kuin parin-kolmen kilsan lenkkejä. On sekin silti parempi kuin ei mitään! Mieli lepää edes sen pienen hetken.

Olin kyllä taatusti onnellisempi syödessäni näitä Central Parkissa.

Haluatteko, että kerron onnellisuuden salaisuuden? Ei se mitään, kerron silti. Olenhan varsinainen ekspertti tällä alueella. Onnellisuuden tuntemisen esteenä on halu hallita kaikkea ympärillämme tapahtuvaa. Voin syyttää loputtomasti muiden ihmisten toimintaa omista tunnereaktioistani, mutta vastuu tunteistani on yksin minulla. Jos mietin jatkuvasti, kuinka ihmisten "pitäisi" tai "täytyy" käyttäytyä minua kohtaan, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka kaikki hetken aikaa toimisivat juuri niin kuin minä haluan, niin hetken päästä joku luultavasti tekee taas jotain, mikä rikkoo illuusion. Onnellisuus ei näin ollen voi olla kiinni toisista tai itsen ulkopuolisista asioista. Jos onnellisuus ei ole riippuvainen muista, niin ainoa este onnellisuuden tuntemiselle on oma mieli. Mieli, joka syyttää, häpeää, tuomitsee ja siirtää vastuuta muille. Se saa minut uskomaan, että en tässä tilanteessa ja juuri nyt voi olla onnellinen, koska joku kohteli minua väärin tai koska en saanut hakemaani työpaikkaa jne. Hetkittäin tajuan, että se mokoma valehtelee minulle päin naamaa! Minun tämänhetkinen onneni ei ole kiinni siitä, miten joku vuosia sitten toimi. En voi jäädä oman mieleni vangiksi. Kirjoitin itselleni muistutukseksi tämän ajatuksen:

 

Minun ulkopuolella

ei ole mitään tai ketään,

joka voisi onnellistaa minut.

eikä mitään tai ketään,

joka voisi estää minua

olemasta onnellinen.

Minussa ei ole mitään, mitä minun pitäisi salata 

ansaitakseni rakkautta.

Minä olen täydellisen rakastava ja rakastettava!

Onkos täällä kilttejä lapsia ja aikuisia?

Päätettiin tänään lasten kanssa, että tehdään protesti Joulupukille. Meillä olisi muutama epäkohta, jotka vaatisi pikaista korjausta. "Ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa" jne. Kuinka paljon lapsia vaaditaan olemaan "kiltisti" ja kuinka monelle se tarkoittaa sitä, että ei saa kiukutella, ei itkeä eikä ilmaista vihaansa?? Entäs, kun suututtaa? Entäs, kun surettaa? Kun tulee pettymyksiä? Kun tulee kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti? Pitäisikö vaan hymyillä ja padota kaikki negatiiviset tunteet sisälleen? Eikä oikeastaan kovin paljoa saisi iloitakaan, koska "itku pitkästä ilosta!" Parasta siis vain hymyillä ja olla mahdollsimman neutraali ja näkymätön.

Eikä tuo kiltteysvaatimus rajoitu edes vain joulun aikaan. Liian kilteistä lapsista kasvaa räjähdysherkkiä aikuisia. Tai tunnevammaisia. Ihmisiä, jotka eivät uskalla tuntea oikein mitään. Kyllä ne padotut tunteet joskus purkautuu tavalla tai toisella. Siispä tässä kodissa saa kiukutella, jos kiukuttaa ja raivota, jos raivostuttaa ja itkeä, kun surettaa. Saa myös nauraa, kun on aihetta iloon. Kunhan ei toista vahingoita, sanoin tai teoin. Ja ne tontut voi painua kyttäämään muihin koteihin! Tai ehkä niille voisi opettaa, että kaikki tunteet on ihan yhtä sallittuja. Miksi muuten meille olisi niitä luotu?

Blogi tulee jatkossakin keskittymään liikuntaan ja hyvään oloon, vaikka tänne nyt viime aikoina on putkahdellut hieman syvemmälle sukeltavia kirjoituksia. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa hyvinvointiin. Jos ei voi henkisesti hyvin, myös fyysinen puoli alkaa jossain vaiheessa prakaamaan.

Lopuksi haluan julkaista runon tai ajatelman, joka liittyy aiheeseen. Olen tähän mennessä kehdannut näyttää sen yhdelle ystävälle enkä ole kellekään aiemmin edes kertonut kirjoittavani mitään tuollaista. No nyt tulen kaapista ulos. Ja näitä on kuulkaa lisää! Omien henkilökohtaisten tuntojen ja kipuilujen julki tuominen on minulle astumista epämukavuusalueelle. Teen sen silti.

Miksi minä en saanut olla minä?

Miksi minulta vaadittiin enemmän?

Ei saa tuntea, ei saa paljastaa liikaa.

Ei saa päästää ketään lähelle

Ettei kukaan voi loukata. Ettei kukaan voi hylätä.

Ympärillä muuri, antaa suojaa

estää elämästä.

Tunnen toisten tunteita

en omia.

Jos tunnen, minua voi satuttaa.

Jos annan liikaa itsestäni

menetän hallinnan.

Elän jonkun muun elämää

kukaan ei elä minun elämääni.

Vaadin muita tekemään minut onnelliseksi.

Sysään vastuun muille.

Ennakoin, vaistoan,

huolehdin, suojelen.

Pelkään.

Myönnän, tunnustan,

suostun muutokseen.

Vähitellen, pikkuhiljaa,

olen vapaa.

Kuka peilistä stalkkaa?

Kirjoittelin kesällä blogiin tekstin otsikolla "mä tykkään musta (en sentään niin paljon, että halkeen)". Tämä teksti voisi kertoa siitä toisesta puolesta. Voi olla, että nyt tulee vähän diipimpää matskua ja omien tuntojen pohdintaa. 

Joskus on vaan tosi vaikea olla itsensä kanssa. Huomata, että on aika huonoa seuraa itselleen. Todeta, että on täyttänyt elämäänsä kiireellä ja kaikenlaisilla "projekteilla", ettei vaan tarvitsisi pysähtyä ja kohdata itseään. Varmasti liikunta on yksi tapa paeta niitä asioita, jotka pitäisi pystyä kohtaamaan ja käymään läpi. Tuntemaan läpi. Olen tosin sitä mieltä, että liikunta ei ole ollenkaan huonoin vaihtoehto paeta asioiden kohtaamista, koska joskus on vaan pakko tehdä niin. Pakko paeta, jotta kestäisi. Eilen juttelin ystävän kanssa siitä, että kriisin keskellä ihminen löytää (jos löytää) jonkun keinon, jolla "ostaa lisäaikaa". Joku pakenee todellisuutta lähtemällä ulkomaille, joku tekee tukka putkella töitä ja jollekin se pakokeino on alkoholi. Fakta on kuitenkin se, että asioita ei voi paeta loputtomiin. Jos surutyötä ei tee eikä pysty tuntemaan surua läpi, se koteloituu jonnekin syvälle ja ilmestyy sieltä joskus myöhemmin, kun sitä vähiten odottaa. Mutta kaikkea ei tarvitse eikä pysty tuntemaan kerralla. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Joskus myös paeten.

Peilistä stalkkaa tämän näköinen tyyppi, mutta miten huonosti vielä tämän tyypin tunteekaan?

Jotta osaisi olla toisen kanssa, olisi ensin opittava olemaan itsensä kanssa. Rakastamaan itseään siinä määrin, että osaa asettaa omat rajansa. Olla terveellä tavalla itsekäs. Olla tasapainossa itsensä kanssa. Koskaan ei ihan valmiiksi tule, mutta jos edes voisi tulla toimeen omien keskeneräisyyksiensä kanssa. Itsestään on vaikea antaa kaikkea toiselle, jos ei edes itse ole sinut itsensä ja historiansa kanssa.

Elämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos ei olisi niin hirveän ajatteleva ihminen. Antaisi vaan mennä ja katsoisi jälkikäteen, mihin on päätynyt. Vaan kun ei pysty. Kun haluaa olla täysin varma siitä, että tekee oikeita päätöksiä elämänsä suhteen. Ystäväni sanoin "kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin oppii väistelemään". Ehkä se on viisautta. Ehkä se myös jossain vaiheessa elämää palkitaan. Tarkkaan punnituilla ratkaisuilla on tapana olla kestävämpiä kuin hätäisesti tehdyillä.

Mun elämä on silti aika kivaa ja hyvää. Vaikka se on tosi kesken ja palikat levällään. Niitä paloikoita on vaan keräiltävä yksi kerrallaan eikä yritettävä kahmia kaikkia kerralla. Uskon, että vain sillä tavalla voi rakentaa elämälleen kestävän pohjan. Jos on liian monta palikkaa kerralla käsissä, niin ne helposti lipsuvat käsistä ja leviävät uudelleen.

Laitan loppuun mun uuden voimabiisin. Tää on aivan ihana! Kiitos rakas naapuri tästä. :) Hillsong United: Oceans.

Banaanipehmis vol.2

Innostuin niin tuosta banaanipehmiksestä, että jatkojalostin ideaa hiukan. Tuunasin siis reseptiä, eikä lopputulos yhtään pöllömpi ollut, joten laitetaanpa nyt sekin tänne. Jokainen voi toki tehdä omia makukokeilujaan muutenkin! Lisäsin ohjeeseen raakakaakaojauhetta ja maapähkinävoita. Maapähkinävoi on rakenteeltaan todella tahmaista tavaraa ja pehmiksessä se toimi hyvin. Jätskin rakenteesta tuli vielä enemmän pehmismäinen.

Kuva ei mitenkään niin kovin esteettinen ole, mutta ajaa asiansa. :)

Banaanipehmis 
2 jäädytettyä banaania
2 rkl rahkajugurttia(maustamaton)
1 tl raakakaakaojauhetta
1 tl maapähkinävoita
veitsenkärjellinen vaniljajauhetta

Kaikki blenderillä sekaisin ja ääntä kohti.

Banaanipehmis

Pitkästä aikaa tuli tehtyä jotain julkaisemisen arvoista terveysherkkua. En tiedä, voiko tätä sanoa edes reseptiksi, kun on niin yksinkertainen valmistaa. Monesta blogista löytyy tämä ohje, joten en tiedä, kenen alkuperäisidea on. Ei kuitenkaan oma keksintöni ole tämä. Olin tosi skeptinen itse sen suhteen, että voiko tämä maistua miltään muulta kuin pakastetulta banaanilta, mutta kyllä voi! Tyttäreni ei syö ollenkaan banaania ja inhoaa jopa sen hajua, mutta tämä herkku meni kuin kuumille kiville.

Ja resepti sisältää siis BANAANIA. Ei oikeastaan muuta tarvita, ellei halua vähän hifistellä, kuten minä tein. Minusta banaani pelkästään on liiankin makeaa, joten laitoin sekaan ruokalusikallisen maustamatonta jugurttia. Suhdeluku voisi olla 1 banaani/1 rkl jugurttia. Tosin kannattaa kerralla pakastaa ainakin pari banaania ja niiden tulisi olla ihan kypsiä, sellaisia, joissa on tummia pilkkuja kuorissa. Lisäsin myös veitsenkärjellisen vaniljajauhetta joukkoon.

Eli siis yksinkertaisuudessaan ohje menee näin. Kuori ja paloittele banaanit ja laita pakastimeen vähintään kahdeksi tunniksi. Ei haittaa, vaikka olisi pidempäänkin. Pakastetut banaanit kipataan tehosekoittimeen ja lisätään jugurtti ja vanilja. Annetaan pyöriä niin kauan, että seos vaikuttaa pehmeältä ja kuohkealta. Lopputulos näyttää kutakuinkin tältä:

Suosittelen kokeilemaan itse, koska tämä yksinkertainen herkku on todella parempaa kuin voisi kuvitella! Tein jätskille vielä suklaakastikkeen kookosöljystä, kaakaosta ja vaahterasiirapista. Kaikkia 1 rkl.

Tästä lähin meillä ei heitetä ylikypsiä banaaneja roskiin vaan ne pakastetaan! :)

Vesisateessa juoksua, nakkikeittoa ja bling blingiä

Nyt tuli kyllä sellainen otsikko tälle tekstille, että ihan itseäkin pisti hymyilyttämään. Tokihan on hyvä omille jutuilleen pikkuisen hymyillä siltä varalta, että ketään muuta ei ne hymyilytä.

Viikko on vierähtänyt vauhdilla ja paljon on kaikenlaista siihen mahtunut. Kävin työhaastattelussakin eilen. Säät ei oikeen ole olleet houkuttelevat lenkkeilyyn, mutta pari pakotettua lenkkiä olen sentään tälläkin viikolla tehnyt. Tiedetään, se on aika vähän. Pimeät illat, vesisade ja koleus ei vaan kertakaikkiaan houkuta lähtemään tonne pihalle! Mutta kun vetää puoliväkisin itsensä kanssa kamppaillen lenkkivaatteet päälle, niin kyllähän se mukavaa on. Tänään mietin sitä fiilistä, mikä juoksusta tulee. Millä tavalla sitä voisi kuvata? Mulle tuli mieleen sellainen kuvailu, että juostessa tuntee olevansa enemmän elossa! Kuulostipa dramaattiselta. En osaa sitä sen tarkemmin selittää, mutta tunne on hieno.

En viitsi kuvaa enää tästä suurentaa...Kuvassa siis mun uudet(kaapissa puoli vuotta syksyä odottaneet) juoksuhousut. Tuulen pitävät ja takana avaimille kätevä tasku, jota tässä siis yritin kuvata.

Syömisten suhteen on viime aikoina ollut aika perusmeininkiä. Riisiä, tonnikalaa, jauhelihaa tai kanaa. Tai kaurapuuroa, jos ei muu maistu. Viikolla kuitenkin päätin oikein ryhdistäytyä ja tehdä pitkästä aikaa jotain muuta, "tavallista" arkiruokaa koko perheelle. Tyttären päätöksellä tein ison satsin nakkikeittoa. Kuinka ollakaan seuraavana päivänä tyttö tulee koulusta maristen, että koulussakin oli just tänään nakkikeittoa! En ole puoleen vuoteen kyseistä ruokaa tehnyt ja kun teen, niin tietenkin sitä juuri silloin on myös koulussa ruokana. Ei ole eka kerta, kun näin on käynyt. Olisi hyvä aina etukäteen tarkistaa se koulujen ja päiväkotien ruokalista.

Ihanat olohousut!

On kyykättykin vähän.

On mun elämä kyllä aika jännittävää tällä hetkellä. Koskaan ei illalla tiedä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu! Tai no kyllä nyt tietysti vähän voi arvailla, mutta siis ylipäätään. Kaikenlaisia muutoksia on ilmassa. Kun elämä on vähän joka suunnalla "auki", niin kummasti kaipaa sitä tavallista ja tylsää arkea. Kaipa sitäkin taas kerkee jossain vaiheessa elämään ihan kyllästymiseen saakka. Jospa sitä myös silloin osaa arvostaa enemmän.

Perjantain kunniaksi laitoin uudet kolmen euron bling bling-korvikset korviin. Olipas niistä vaikea ottaa kuvaa. :)

Valoa ja varjoja

Viime päivät ovat olleet taas vaihteeksi täynnä stressiä. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle yhtäaikaa ja pitäisi olla joku superihminen hallitakseen tätä kaikkea. Jos jotain hyvää, niin ainakin vihdoin saan jotkut paperit taskuun teologisesta tiedekunnasta!

Stressi saa aikaan sen, etten pysty syömään. Syömättömyys taas saa aikaan sen, että olen väsynyt ja viluinen koko ajan. Olen tehnyt viime päivien aikana isoja päätöksiä, kun olen joutunut toteamaan, että kaikkea en vaan mitenkään pysty tekemään yhtäaikaa. En jaksa, en pysty enkä kykene! Opinnot saa nyt jäädä toistaiseksi tauolle ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Ihan ensimmäinen tavoite on saada kokopäiväinen työ. Siinä sitä onkin tavoitetta tämmöisenä aikana.

Jostain syystä päässäni alkoi tänä aamuna soimaan Pekka Simojoen biisi, jonka sanat menevät näin:

Kaikki menneet murheelliset päivät,
itkut, jotka itkemättä jäivät,
suru, jota lievitä ei kukaan,
kipu, joka aina tulee mukaan.
Tuska, joka yhä tulee kohti,
murhe, joka epätoivoon johti,
kyynel yksikään ei turhaan juokse,
kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!

Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!
Aika kutoo suurta salaisuutta:
kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Uskon vakaasti, että kaikki vastoinkäymiset kääntyvät vielä voitoksi. Välillä kuitenkin tuntuu, että eikö niitä vastoinkäymisiäkin olisi ollut jo tarpeeksi yhdelle ihmiselle. Jos kerran kivun kautta Jumala luo uutta, niin sopii toivoa, että siitä tulee jotain hirmu hyvää!! Sen verran paljon noita kipuja on tähän vuoteen mahtunut.

Oli pakko kuunnella tuo ylläoleva biisi YouTubesta, kun se niin kovasti mielessä pyöri. Samalla löysin toisen Pekka Simojoen tutun biisin, jossa on aika lohdulliset sanat. Särkyneiden majatalo. Mistäs mä sellaisen löytäisin?

Tahdonvoimaa!

Eilen oli lenkkeilymotivaation osalta ehkä nihkein päivä puoleen vuoteen! Olin päivällä päättänyt, että tänään käyn juoksemassa lenkin, vaikka mikä olisi. Pikkuhiljaa alkaa taas laiskuus hiipimään iltojen pimetessä ja nyt mitataan sitä kuuluisaa tahdonvoimaa. Ihan ensimmäinen virhe oli se, että en käynyt juoksemassa päivällä, vaikka mulla olisi ollut siihen mahdollisuus. Iltapäivällä alkoi sataa ja ajatuksissa kieltämättä käväisi peruuttaa hölkkäilyaikeet kehnon säätilan vuoksi. Vaan mullahan on juoksumatto, joten sää ei ole kovin hyvä tekosyy jäädä sohvalle makoilemaan! Toinen paha virhe tapahtui siinä, että menin ottamaan päiväunet. Nukuin yli tunnin ja kun heräsin, niin aika vähän houkutti ajatus juoksemisesta.

Sen verran on kuitenkin nähtävästi pysyvää muutosta elämäntavoissa tapahtunut viimeisen vuoden aikana, että enpäs jäänytkään peiton alle makoilemaan! Ja vähänkös olen ylpeä itsestäni! :)

Pakko oli hiukan psyykata itseään. Aionko oikeasti heti luovuttaa? Kaiken tämän hyvästä olosta hehkuttamisen jälkeenkö olen valmis kaivautumaan sohvannurkkaan ja antamaan periksi? Haluanko takaisin siihen samaan vanhaan olomuotoon? No en todellakaan!! Eilen siis tein juoksumattolenkin ja treenailin myös yläkroppaa. On kyllä aika upea fiilis, kun huomaa itsekin jotain muutoksia kropassaan. Eilen ihailin treenin jälkeen hauiksiani. No eihän mun kädet vielä mitkään hurjan lihaksikkaat ole eikä se ole tavoitekaan, mutta on niissä kai jotain muotoa nähtävissä.

Treenin jälkeiset pullistelut.

Syksy näyttäisi etenevän nyt vauhdilla. Vielä muutama päivä sitten oli kesäiset lämpötilat ja lapset touhusi pihalla t-paidoissa. Tänään meillä satoi hiukan räntää! Vaikka luonto alkaa pikkuhiljaa painumaan talviunille, niin paljon on silti vielä kaikkea kaunista, kun ympärilleen vilkuilee lenkkipolulla.

Maailman noloin äiti tässä hei!

Muistan itse miettineeni joskus alle parikymppisenä, että on tosi noloa, kun hieman varttuneemmat naiset pukeutuvat "muka nuorekkaasti". Silloin päätin, että minä kyllä vanhenen arvokkaasti ja pukeudun ikäiselleni sopiviin vaatteisiin. En tiedä, mitä tarkalleen ottaen silloin ajattelin tuon tarkoittavan.

Olen katsellut valokuvia, joissa olen juuri tullut äidiksi. Kuvissa olen 23-vuotias, mutta pukeuduin kuin mummo! Näytin paljon ikäistäni vanhemmalta. Oma tyyli alkoi pikkuhiljaa löytymään vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Varmaan osansa myös sillä, että kilojen karistamisen myötä tunsin vastaavani ulkoisesti sisäistä minääni. Siis sitä, millaiseksi olin aina tuntenut itseni.

Pidän rennosta pukeutumistyylistä. Usein se tarkoittaa farkkuja, t-paitaa ja tennareita. Tai tätä:

En tuntisi oloani mukavaksi jakkupuvussa. Sellainen pukeutumistyyli ei kuvastaisi yhtään sitä, millaisena itseni näen. Eri asia tietenkin, jos töiden vuoksi on pukeuduttava tietyllä tavalla. Pidän myös juhlista ja pukeuduin mielelläni nättiin mekkoon ja laitan jalkaan ehkä jotkut näistä:

Nyt päästäänkin siihen, että kuulunko nyt itse niihin kolmekymppisiin, joita lukioikäisenä arvostelin? New Yorkissa minua ja ystävääni kyydinnyt taksikuski ei uskonut meitä "näin vanhoiksi". Ja että vielä kahden lapsen äiti! No, nuo kommentit kuulostivat tietenkin vaan mukavilta kohteliaisuuksilta. Mutta tänään sain 8-vuotiaalta tyttäreltäni palautetta pukeutumisestani. "Oliksä tolleen pukeutuneena Helsingissä?!". Vastasin olleeni. Tyttö pyöritteli silmiään ja tuhahti: "Toi farkkutakki ei sovi oikeen sun ikäsille." Johtuisko siitä, että tyttärelläni on samanlainen...Olkoonkin sitten tosi noloa, mutta aion jatkossakin pukeutua sellaisiin vaatteisiin, joissa tunnen olevani oma itseni.

Mitä ulkoinen olemus meistä viestittää muille? Voiko pukeutumisesta, hiustyylistä tai koruista päätellä jotain ihmisestä? Näytänkö ulospäin siltä, mikä olen? Olen saanut kuulla pariinkin otteeseen, että "et näytä yhtään teologilta!". Miltä teologit näyttää? Onko olemassa joku standardi, miltä tietyn ammattiryhmän tai asian edustajan pitää näyttää? Ehkä on. Koen tärkeäksi näyttää siltä, että kuka tahansa uskaltaa tulla juttelemaan kanssani. Jos joudun itse esim. kysymään neuvoa joltain vieraalta, niin valikoin joukosta sen, joka näyttää helpoimmin lähestyttävältä. Toivottavasti näytän siis itsekin sellaiselta!

Syksy ja uudet haasteet ovat täällä. Liikunnan saralla pimenevät illat ovat minulle se suurin koetinkivi motivaation kannalta. Nyt on se aika, jolloin punnitaan, kuinka kestävällä pohjalla tämä mun uusi elämä on! Jostain luin juuri hyvän vinkin. Kun ei yhtään huvittaisi lähteä lenkille, niin pukee ensin urheiluvaatteet päälle ja päättää vasta sitten, lähteekö vaiko ei! Aivan loistava ohje! Olen itse huomannut, että jo lenkki/salivaatteiden päällepukemisesta tulee fiilis, että nyt tehdään eikä meinata.

Tää maailman noloin äiti lähtee nyt nolaamaan yhden eskarilaisen.

Täällä taas!

Viikko New Yorkissa vierähti nopeasti, mutta kivaa oli tulla kotiin! Oli upea reissu! Olin aika väsynyt ennen reissua ja pelkäsin hiukan palaavani entistä väsyneempänä takaisin, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuntunut siltä, että lomalta palautumiseen tarvittaisiin hiukan lisää lomaa. No, aika pehmeä lasku mulla arkeen oli kuitenkin. Vasta tänään jouduin heräämään oikeasti aikaisin ja hiukan nihkeältä tuntui, kun illalla/yöllä ei uni tullut millään. Kai tää nyt on sitä jetlagia.

Vähän erilaiset lenkkimaisemat kuin kotikulmilla

Kävelyä lukuunottamatta ei reissussa tullut paljoa urheiltua. Ellei shoppailua lasketa liikunnaksi? Ystäväni kanssa tulimme erään ostosreissun jälkeen siihen tulokseen, että kyllä shoppailu on liikuntaa. Ainakin, jos ostaa tarpeeksi paljon ja tarpeeksi painavia tuotteita ja kantaa ne kävellen hotellille.

Käveltyä tuli melko paljon. Laskeskeltiin, että helposti viikon aikana 50 km meni rikki. Parin ensimmäisen päivän jälkeen mulla kipeytyikin polvi ikävästi, mutta yhden päivän huilailun ja apteekista ostetun kipugeelin levittelyn jälkeen onneksi helpotti. Sen verran kuitenkin oli jalat hellänä kävelystä, ettei enää varsinaisesti lenkille viitsinyt/jaksanut/pystynyt menemään. Juoksulenkillä en siis viikon aikana käynyt. Kävellen kaupunkia kuitenkin näki parhaiten ja kilometrejä kertyi ihan huomaamatta maisemia ihmetellessä. Niskallekin tuli jumppaa, kun joutui kallistelemaan päätä aika tavalla pilvenpiirtäjiä tuijotellessa. :)

Huomattavasti enemmän huimasi katsoa näitä rakennuksia alhaalta ylös kuin ylhäältä alas!

Tältä näytti tuon ylemmän kuvan rakennuksen katolta. Top of The Rock.

Jumppailijoita Brooklyn Bridgellä.

Siellähän se patsas pönöttää.

Eniten ennen matkaa mietitytti ruokailut. Kuinka monta kiloa tulee viikossa takaisin pizzojen ja hampurilaisten maassa?? Ei yhtään, jos ei syö niitä! Sen sijaan syötiin joka päivä lounaaksi sushia. Oli kyllä hyvää ja piti nälän pitkään. Koko matkan aikana ei "ehtinyt" syömään missään välissä kauheasti herkkuja, kun ei mahaan mahtunut. Pariin otteeseen sentään syötiin fro-yota, jugurttijäätelöä, joka ainakin teoriassa oli melko kevyttä. Siis ennen kuin siihen lisäsi päälle kaikenlaista ei niin kevyttä. Aamupuuroakaan ei tarvinnut koko viikoksi unohtaa, koska lähikaupassa oli puuroautomaatti, josta sai pahvikuppiin take away-kaurapuuron! Melko hiilihydraattipitoista ruokaa tuli koko viikko syötyä, mikä toisaalta oli ihan hyvä, niin jaksoi kävellä. Hiukan turvonnut olo on, mutta se palautunee, kun taas palaa omaan tuttuun ruokavalioon.

Reissun aikana mieli lepäsi, vaikka aikamoista vilinää ympärillä olikin. Viikon aikana ei ehtinyt paljoa arkisia asioita stressaamaan ja voi sanoa, että loma oli hyvin onnistunut irtiotto arjesta. Nyt taas jaksaa ja on uutta intoa!

Ja ettei tämä New York-hypetys nyt ihan varmasti jäisi liian kevyeksi, niin laitetaan loppuun vielä asiaan kuuluva biisi, jonka videolla vilahtelee tuttuja maisemia: Alicia Keysin New York!

Teksti, johon en keksinyt otsikkoa

Viime päivinä ei ole tapahtunut mitään mullistavaa liikunnan saralla. Samaa kuin ennenkin. Juoksemassa kävin eilen viimeksi ja jotenkin nihkeästi kulki taas vaihteeksi. On myönnettävä, että luontaisesti en juoksija ole. Se ei silti ole tekosyy olla juoksematta. Paljon luontevampaa liikuntaa minulle on salilla käyminen ja siinä huomaan helposti kehitystä. Voisi tietysti ajatella, että ei minua ole luotu juoksijaksi, joten turha yrittää edes. Mutta toisaalta, olen aika monessa muussakin asiassa ihan vaikka vaan periaatteesta eri mieltä! Vastustan siis sitä, että en muka pystyisi juoksemaan ja kehittymään siinäkin lajissa. Kyllä pystyn!

Eilen lenkkipolun varrelta bongattu auringonkukka.

Lenkkimaisemia

Ensi viikolla tähän aikaan olenkin ihan toisenlaisissa maisemissa. Joutuu miettimään, lähteäkö Central Parkiin lenkille vai menisikö Taiji-tunnille Manhattanin Bryant Parkiin. Pikkuisen alkaa vatsanpohjassa olemaan perhosia. :) Mukavaa päästä hetkeksi pois tutuista ympyröistä, vaikka tänne jääkin muutama ikävöitävä. Blogi hiljenee siis hetkeksi, mutta reissun jälkeen kirjoitan taas uudella innolla ja muutamaa kokemusta rikkaampana!

Oikaisuja ja avautumista

On aina yhtä mieltä ylentävää kuulla, että selän takana on puhuttu asioista, joista ei kunnolla tiedetä. Kiitos vaan kyseisille ihmisille. Ehkä tunnistatte itsenne. Kiitos siis siitä, että jatkossa mietin vieläkin tarkemmin sanavalintojani.

Sain tänään kuulla, että blogikirjoitusteni perusteella on puhuttu, etten jaksaisi olla lasteni kanssa. Tai että olen väittänyt olevani väsynyt hoitamaan lapsia yksin ja ettei lasten isä ottaisi vastuuta ollenkaan. Näyttäkää toki teksti, jossa näin lukee!

Mahtavaa, että kaiken vuoden aikana koetun jälkeen löytyy ihmisiä, jotka syyllistää siitä, että hiukan on voimat lopussa. Vuoden 2013 keväällä olin naimisissa, yksi omakotitalo oli myynnissä, tytär oli aloittamassa seuraavana syksynä koulun, oli suunnitelmat seuraavan omakotitalon rakentamisesta rakennuslupia myöden valmiina, opinnot täydessä vauhdissa ja kuvittelin kaiken olevan kunnossa. Oli suunnitelmia perheen yhteisistä lomista ja tulevista vuosista. Yhtäkkiä olin tilanteessa, että kaikki menikin uusiksi. Koko elämältä vietiin yhdellä lauseella pohja. Voin kertoa, etten ikinä uskonut kokevani mitään näin rankkaa. Kaikki ne tunteet, jotka jouduin käsittelemään, olivat välillä niin voimakkaita, että ajattelin, etten jaksa tuntea niitä. Että en kestä.

Kirjoitan toki asiat niin kuin olen ne itse kokenut ja tuntenut. Toisella osapuolella luultavasti on eri näkemys asioista, mutta ei kukaan voi silti tulla arvioimaan sitä, mitä minä olen kokenut. Se on todellista minulle.

Väännetään siis rautalangasta. Blogi käsittelee pääasiassa liikuntaa, mutta minulla on myös muuta elämää. Liikkumisen ohella ehdin kyllä esimerkiksi huolehtimaan lapsistani. Ja tekemään aika paljon kaikkea muutakin. Jos peräti yhdessä blogitekstissä kerron minulla olleen huono päivä, niin eikö muilla koskaan ole? Eikö muut äidit ikinä ole väsyneitä kuuntelemaan lasten jatkuvaa kiukuttelua turhista asioista?
En ole väsynyt olemaan lasteni kanssa, vaan olen väsynyt kaikesta vuoden aikana tapahtuneesta. Pää on käsitellyt melko isoja asioita. Onko ihme, jos hieman on energiat vähissä? Yritän itse olla itselleni armollinen eikä sekään ole ihan helppoa. Muita en enää tarvitse arvostelemaan elämääni. 

Motivaatiota!

Viime päivinä on ollut helteistä huolimatta syksyn tuntua ilmassa. Vuosi vuodelta kesän loppuminen tuntuu haikeammalta. Miten paljon sitä odottaa ja sitten se menee niin nopeasti ohi! Vielä voi kuitenkin nauttia ihanan lämpimistä aamuista ja syödä aamupalan ulkona. Nyt on otettava kaikki irti kesän (luultavasti) viimeisistä hellepäivistä. Toivottavasti lämpöisiä ilmoja jatkuu pitkälle syksyyn!

Lämmin aamu ja aamupalaa ulkona. Parhautta!

Syksyn lähestyessä on syytä miettiä motivaatioasioita. :) Keväällä ja kesällä ei hurjasti vaadita intoa lähteä lenkille. Valo ja lämpö houkuttaa lähtemään pois sohvan nurkasta ihan ilman suuria ponnisteluja. Mutta entäs syksy ja talvi?? Tihkusaateessa, koleassa säässä ja pimeydessä sohva ja telkkari houkuttaa huomattavasti paljon enemmän kuin kuntoilu. Riittäisikö motivaatioksi se, että liikunnasta tulee yksinkertaisesti niin hyvä fiilis? Se auttaa jaksamaan ja nostaa itsetuntoa. Pakko myöntää, että itselle nuo syyt eivät taida marraskuun pimeinä iltoina riittää. Silloin olisi hyvä, kun olisi joku joka tulisi vähän potkimaan persuuksille ja veisi vaikka väkisin sinne lenkille!

Toisaalta liikunnasta on kerennyt tulemaan jo niin iso osa elämää, että vaikea olisi kuvitella itseään illasta toiseen sohvalla makoilemaan. Eikä saavutettuja tuloksia halua kadottaa!

Syksy saapuu, vaikka kuinka toivoisi kesän jatkuvan. Ei auta!

Olen nyt muutaman kerran käynyt pitkästä aikaa kuntosalilla. Liikunnan vaihtelevuus motivoi myös. Kevät ja kesä meni oikeastaan pelkästään juoksemaan opettelussa ja muu liikunta jäi vähälle. Kahvakuulailua toki olen ohessa harrastanut ja syksyn tullen toivottavasti taas pääsen ohjatuille kahvakuulatunneille. Kahvakuulan avulla saa tehtyä tosi kokonaisvaltaisen treenin ja huomaan, että erityisesti keskivartalon lihakset ovat sen myötä kehittyneet huimasti. En ole juurikaan tehnyt pelkkiä vatsalihasliikkeitä, mutta silti ne lihakset ainakin jotenkin on näkyvissä. :)

Kuntosalilla taas pystyy kohdistetummin kehittämään tiettyjä kohtia kropassa. Oma heikko kohta on selkeästi ylävartalon lihakset ja erityisesti olkapäät. Aivan onnettoman pienillä painoilla sain itseni todella kipeäksi! No, tästä ei voi muuta kuin kehittyä. Onneksi on hyvä personal trainer, joka kertoo, mitä pitää tehdä. ;)

Kun tekee välillä muuta, niin juoksukin tuntuu taas mukavammalta. Sama taitaa olla elämässä muutenkin. Jos aina vaan pyörii samoissa ympyröissä eikä koskaan astu ulos omalta mukavuusalueeltaan, niin tylsäksi käy. Ei tapahdu kehitystä. On mahdollisuus, että voi käydä ikävästi ja satuttaa itseään, mutta jos ei koskaan ota riskejä, niin ei voi myöskään saavuttaa mitään.

Laitan taas kerran biisin tähän loppuun. Juha Tapio on lemppariartistini. En voi muuta kuin ihmetellä näitä sanoituksia! Melkein joka biisistä voi löytää itsensä. Miten yksinkertaisesti ja kauniisti hän saa kiteytettyä muutamaan lauseeseen ne ajatukset, joita itsekin on pyöritellyt päässään. Tässä yksi niistä kappaleista: Kuinka paljon.