Viikko sitten minusta taisi tulla aikuinen. Päivälleen viikko sitten istuin puhelin kädessä peläten, itkien ja odottaen tietoa isäni voinnista. Vielä edellisenä päivänä kaikki oli hyvin. Aamulla lähdin töihin tietämättä, että minun ja läheisteni elämä ei enää koskaan olisi ennallaan. Töistä kotiin päin ajaessani sain äidiltäni puhelun, jonka jälkeen kaikki on ollut epätodellisen tuntuista painajaista. Isäni sai kesken työpäivän vakavan aivoverenvuodon ja taistelee elämästään tälläkin hetkellä.
Olen muuttanut yksin asumaan 19-vuotiaana. Olen mennyt naimisiin 22-vuotiaana. Olen tullut äidiksi 23-vuotiaana ja toisen kerran 25-vuotiaana. Olen kokenut vaikeat raskaudet ja lapsen keskosuuden. Minulla on ollut 10 vuotta asuntolainaa. Pari vuotta sitten avioliittoni yllättäen päättyi. Silti en ole koskaan tuntenut olevani aikuinen. En ole koskaan ollut yksin. Minulla on aina ollut äiti ja isä turvana. Isoissa päätöksissä olen voinut kysyä isän mielipidettä ja jos olen ollut jostain epävarma, olen voinut kysyä neuvoa. Kotona yksin lasten kanssa ollessani olen tuntenut oloni turvalliseksi, koska olen tiennyt, että iskä ajaisi vaikka keskellä yötä apuun, jos sellaista tarvittaisiin. Kun varaston lukko kuukausi sitten jumittui, iskä tuli sen avaamaan. Iskä auttoi talvella lumitöissä ja kantoi puita sisään. Jos auton kanssa tuli pulmia, iskä hoiti nekin. Kuka minua nyt auttaa? Kenelle minä nyt soitan, kun tulee pulma? Tiedän, että ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka auttavat. Mutta ei kukaan korvaa mun iskää.
Olen silti kiitollinen joka hetkestä, jotka olen saanut iskän kanssa olla. Toivon, että niitä tulee vielä lisää. Yksi ihminen totesi pari päivää sitten: "Sulla on huippuiskä". Olen samaa mieltä.
Elämä on silti muuttunut. Tähän asti se on ollut melko tasaista, vaikka vastoinkäymisiä on ollut ennenkin. Viimeisen vuoden aikana on ympärilläni tapahtunut monia menetyksiä. Olen tiennyt, että ne kuuluvat osaksi elämää, mutta en ole silti sitä todella ymmärtänyt. Nyt alan vähitellen sen ymmärtämään. Juuri, kun yhdestä kriisistä on selvinnyt, tarjoillaan toista. Elämä ei ole jotain, mitä odottaa tapahtuvan tulevaisuudessa, vaan elämä on juuri nyt. Se on Afrikan tähteä lasten kanssa ja kiukuttelua väärin voidellusta leivästä. Se on naurua ja itkua, iloa ja surua. Se on myös luopumista. Ehkä jonkin muun tilalle saamista. Juuri nyt elämä tuntuu melko raskaalta, mutta kaiken keskellä niistä pienistä iloin hetkistä osaa nauttia ja saa voimaa kestää ne vaikeammat hetket. Miten hauras elämä onkaan ja kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua?
Rukoilen voimia iskälle taistella, selviytyä ja toipua, ja äidille voimia jaksaa kaikki tämä. Ja myös meille kaikille läheisille.
